Alan erottaa asioita selvemmin taustoistaan. Vihdoinkin. Se olisi ollut hyvä taito jo vähan nuoremmalla iällä.
Näen nyt jo joíssain kohtaa, mikä saa vesilasin tärähtämään, mikä saa aallon nousemaan. Tai miten pisara tipahtaa, ja saa tekee pintaan renkaita. Osaan ennakoida milloin värähdys iskee lasin reunaan ja vastaliikkeenä takaisin. Ja melkein jo tiedän etukäteen, milloin on vihdon tyyntä. Helpottaa kovasti, kun ei tarvitse ihan tosissaa alkaa kiljumaan, että tsunami, nyt äkkiä rannalta pakoon.
Ja sitten on vuoksi ja luode, niinkuin pitää ollakin.
Käytännössä tuo tieto antaa minulle sen kaipaamani ominaisuuden, että osaan edes joissakin hetkissä jäädä paikalleni odottamaan. Odottaa. Joko sekunteja tai päiviä. Ettei tarvitse rynnätä viidakkoon tai alkaa kroolaamaan. Riittää, että hetken pidättää hengistystä.
Sitten vielä tarvitsisin airot tähän optimistijollaani. Alkaa olla se hetki, jolloin minun pitäisi tehdä jotain kehittävää.
Eilen oli moneen viikkoon ensimmäinen sellainen päivä, ettei ollut mitään ylimääräistä. Raivasin keittiön, ja olohuoneen, ja makuuhuoneen. Löysin monta neliömetriä lattiaa. Kaunomieli saa imuroida sen, kunhan toimertuu. Pesin vähän pyykkiä. Maltoin olla syömättä ihan kaikkea, mikä silmiini osui. Toisaalta, en poistunut kotoa kuin viemään roskikset, joten ihan paljoa ei osunutkaan. Saunottiin ja katsottiin Vainelämää. Katsoin Netflixiä, monta jaksoa Borgioita. Aijaijai sitä Cesarea. Ja kun se puraisee alahuultaan. Jollain tapaa niin paljon parempaa kuin mitä todellisuudella on tarjota.
Tänään pitää saada ruotoon liikettä. Sain minä sitä perjantainakin, mutta nyt suunnittelin jotain enemmän tervehenkistä.
Soitin veljelleni eilen. Kerroin, miksen vastannut hänen puheluunsa perjantaina, ja hän vastasi mainitsemalla jotain iästäni. Kommentti oli hyvin kevyt, mutta siinä oli jokin sellainen sävy, joka viittasi iänmukaiseen käytökseen, ja että tämä ei ollut sitä. Meillä on sama tausta ja kasvuympäristö, joten tässä on ehkä vahva johtolanka siihen suuntaan, mistä taannoinen ikäkriisini sai niin muhkean varaslähdön. Kaikki kiva on varmasti jotenkin kiellettyä, ainakin juuri kyseessäolevaa kivuutta harrastavalta henkilöltä.
Katsoimme Kaunomielen kanssa eilen myös Valentin Vaalan ohjaaman Koskenlaskijan Morsiamen. Ansa ja Tauno, Kero-Pieti (körttiläinen saarnamies), paljon virrenveisuuta ja pieksuja ja lunta ja kosken kuohuntaa. Karvalakkeja. Yksi tukahdutetuista tunteista kertova väkisinsyleily ja paljon juoksentelua pitkin joenvarsia kädet tyttömäisesti sivuilla viipottaen. Paljon hukkuneita. Nauroimme enemmän kuin yhdellekään romanttiselle komedialle.
Ansa Ikonen oli todennäköisesti niin suosittu näyttelijä siksi, että hänen perusilmeensä oli sellainen puolipaheksuva epäluuloinen mulkoilu. Hän ei selvästikään ollut kevytkenkäinen hempukka, vaan kunnon emäntämateriaalia taloon kuin taloon. Ansa oli paitsi kaunis ja ihailtu, myös hyvä roolimalli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti