maanantai 5. lokakuuta 2015

For a strange kind of fashion there's a wrong and a right.

Eilen sain jotain vihiä siitä, miksi joskus huomaan olevani vähän hankalissa tilanteissa. Esimerkiksi logistisesti. Useinkin juuri logistisesti.

Lähdin Kaunomielen ja Vaihto-Oppilaan kanssa reippailemaan metsään. Aikataulu oli riittävä, mutta ei ylenpalttinen. Minulla ylipäänsä on sellainen lähtöraivosyndrooma, eli kun olen lähdössä, siten, että pitää oikein pakatakin asioita, saatan ahdistua ja näyttää sen ulospäin. Nyt etsin puukkoa, ja olin hyvin harmistunut, kun en heti löytänyt. Tunsin, että aukroriteettini itsellisenä naisena oli vaakalaudalla.

Löytyihän sitten yksi niistä työkalupakista. Ihmettelen vieläkin paikkaa.

Sitten suunnittelin reitin päässäni ylimalkaisesti. Alueella, jonne olimme menossa, olisi muutamiakin vaihtoehtoja, mutta päätin valita sopivan mittaisen ja tutun, koska olen eksynyt siellä jo lähes yhtä monta kertaa kuin olen vieraillutkin. Ja meidän piti ehtiä kotiin tiettyyn aikaan, jotta Kaunomieli pääsisi isänsä kanssa sovittuun menoon.

Haimme eväitä toiselta puolen kaupunkia. Tässä vaiheessa pyysin Vaihto-Oppilasta näppäilemään navigaattoriin suunnaksi Rokua. Ihan mikä tahansa Rokua, mikä vaan löytyy, ei tarvi olla just se minkä osoitetta en muista. Ihan vain jotta osaisin kääntyä sen yhden kaupan lähellä olevista risteyksistä oikeisiin suuntaan. Perillä sitten kyllä osaisin minne haluaisin. Ne on nämä poikittaiset ja pitkittäiset tiet täällä keskustan sisällä ja ulkopuolella, kun joskus aiheuttavat minulle ongelmaa. Metsässä sen sijaan aina eksyttyäni löydän takaisin jonnekin pettämättömän suuntavaistoni avulla.

Osasin hienosti Rokualle johtavalle tielle. Ajelin tyytyväisenä Muhoksen keskustan läpi. Navigaattori näytti jossain vaiheessa suuntaa oikealle, niin kuin pitikin, ja minähän käännyin. Asvalttitie - hiekkatie - asvalttitie. Sitten olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, hyvin kapeannäköistä hiekkatietä pitkin. Tässä vaiheessa epäröin suuresti. Hetkinen, nythänmähokasin, navigaattorissa on ilmeisesti se asetus päällä, että ihan mitä teitä vain voi ehdottaa. Kun yleensä se on se "vain asvalttiteitä". Naputtelin asetukset uusiksi, mutta edelleenkin navigaattori ehdotti pientä hiekkatietä. Toisaalta, se oli tosi kivan näköinen tie, ja matkakin oli vain kahdeksan kilometriä. Se olisi varmasti lyhyempi reitti, kuin mitä olisi asvaltin kautta kiertäen, eikös?

Ja sitten mentiin. Tie oli mutkainen, töyssyinen, pehmeä, urainen, osittain sadeveden mukana ojaan valunut. Rokuan maastopohja on pehmeää hiekkaa, tuulen puhaltamia melko isoja dyynejä, joilla kasvaa ohuelti jäkälää ja pieniä mäntyjä. Niitä dyynejä sitten kivuttiin ylös ja alas Ranskan valtionpäämiehien edustusautoksi tarkoitetulla matalalla, sulavalinjaisella autollani, jossa on hillityn tyylikäs maavara. Yhdessä kohtaa jouduin peruuttamaan aika paljon ja ottamaan vauhtia, ja jurnauttamaan dyynin ylös ykkösellä. Piti luottaa siihen, että dyyneissä ei ole isoja kiviä sisällä. Että jos pohja ottaa maahan, niin se on kosketuksissa vain pehmeän hiekan kanssa.

Tiellä oli myös isoja karahkoja, jotka olivat pudonneet vanhoista puista, koska olimme kansallispuistossa. Sieniä, jotka lähemmän tarkastelun mukaan eivät olleetkaan kantarelleja. Vähän ennen kahdeksan kilometrin etapin saavuttamista tie alkoi kohota ja muuttua vähän tukevammaksi. Sitten olimme navigaattorin mukaan perillä.

Hyppäsimme autosta tähyämään. Siellä oli uuden sadon mustikoita, jäkälää, lisää dyynejä, todella hienoja mäntyjä, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Ei yhtään rakennusta, ei opastekylttejä, ei polkuja. Mietin, voisiko sieltä käsin lähteä vaeltamana jonnekin tulentekopaikalle, mutta idea ei tuntunut hyvältä, koska jäkälän oli märkää ja iljanteista, ja ei ollut niitä polkuja. Eikä karttaa.

Kun vähän mietin, tajusin tarkistaa, minne olimme navigaattorin mukaan olleet menossa. Rokuan kansallispuistoon. No siellä toden totta sitten olimme, ihan ytimessä. Minun autollani, jossa on hillitty maavara ja elegantti profiili. Navigoin hetken miettien, ajanko eteenpäin vai käännymmekö takaisin. Ja nauroin aika paljon. Ja söin hätävarareesespiecespeanutbuttercupejani.

Käännyin, en uukkarilla vaan peruuttamalla alamäkeen viettävää dyyninrinnettä, ja hanalla ylös. Siinä kohtaa oli vähän soraa, ja se pölisi. Lohdutin Vaihto-Oppilasta mm. kertomalla, että nou hätä, se hankalin kohta tässä tiessä on tästä suunnasta mennessä alamäkeä, ja siihen on paljon helpompaa työntää autoa kuin ylämäkeen. Olin ihan vakavissaani. Vaihto-Oppilas vakuutti, ettei todellakaan uskalla kyseenalaistaa arvostelukykyäni. Kaunomieli takapenkillä oli ihan cool. Normireissu. Näitä nähdään joka kesä.

Takaisin tulimme jostain syystä kuitenkin eri reittiä. Koska olimme juuri lohduttautuneet myös sillä, että ainakin tässä suunnassa tiedämme mitä vastaan tulee, kuten että jatkuuko tie oikeasti, ja onko se ajokelpoinen, se tuntui vähän kyseenalaiselta ratkaisulta. Usein edessä oli silmämääräisesti kahden täysin yhtä huonon tien risteys, mutta navigaattori väitti teitä olevan siinä kohtaa vain yhden. Toinen siis oli ajokelvoton, tai ehkä ei varsinaisesti tie, muttemme voineet päätellä kumpi "teistä" oli kyseessä.

Toki pääsimme takaisin asvaltille. Löysimme oikeaan paikkaan. Osuimme raekuuroon. Näimme tosi ison supan, jonka pohjassa olikin suo, eikä kirkasvetinen lampi, kuten olin aina kuvitellut. Tein paljon huonompaa nokipannukahvia, kuin Eräjorma. Hieno reissu.

Puhelimeni oli unohtunut kotiin. Totta kai. Sovimme, että jos erkanemme, minä otan Kaunomielen puhelimen. No tottakai minun piti mennä edeltä taukopaikalle. Tietenkään en ottanut mitään puhelinta puhelinta. Olihan minulla suklaata. Siellä sitten istuin ja odottelin jännityksellä, mutta osasivat tytöt perille.

Diiva ei ollut mukana, hänellä oli muu luova produktio meneillään. Kun tulin kotiin ja aloin laittaa pyykkejä kuivumaan ja purkaa puhelimeeni tullutta viesti- ja puhelusumaa, soitin tietysti heti ensin Diivalle. Miten on päivä mennyt, saitteko hyvää matskua, oletko syönyt. Sori kun puhelin ei ollut mukana, oliko tärkeää asiaa? Diiva kysyi, missä minä olen. Kotona, laitan pyykkiä kuivumaan. Diivakin oli kotona, toisessa huoneessa. Hän ei todellakaan keskity ympärillään oleviin ääniin, kuten siihen, että asuntoon tulee kolme kälättävää naisihmistä.

Ihana reissu. Ihan oikeasti, siinä lähtöraivon hetkellä minua vähän masensi ajatus, että menisimme sinne samalla palovartijan tuvalle kuin kerran aikaisemminkin. Kun se on jo nähty. Onneksi ei menty vain sinne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti