keskiviikko 30. syyskuuta 2015

The shining.

Julistin taas tänään olevani pitkäkestoisesti onnellisempi kuin koskaan ennen. Ehkä myös mielenhäiriöisempi, pakko-oireisempi ja erityisesti maanisempi. Se mitä tunnen, tuntuu silti onnellisuudelta. Saattaa olla, että kokemani on pitkäkestoista harhaa. Ehkä joku tulee kohta kertomaan asiasta minulle, että oikeastaan minähän vain olen kuvitellut koko onnellisuuteni, ja sitten huomaan erehtyneeni. Siihen asti oletan, että kaikki on ihan hyvin. Että olen oma itseni. Että mikään ei ahdista liikaa.

Mietin, mistä se johtuu. Moni asia on muuttunut. Asuminen. Ensimmäinen vuosi uudessa asuinolosuhteessa alkaa kierähtää täyteen. Asunnossa on vihdoin lähes kaikki ne ominaisuudet, mitä tänne haikailin. Sellainen, mitä en tarvitse, on vintillä. Tämä on ihan toimiva asunto. Toiset kaiuttimet tarvitaan, koska Kaunomieli takavarikoi omansa keittiöstä luukutettuani Megadeathia ja JVG:tä liian aikaisin aamulla.

Keittiössä on nyt juuri sellaiset tuolit, mistä vähän haaveilin, että tohtisinko. Ovatko vähän liian. Ei ne olleet. Tämä on juuri sellainen kämppä, jossa pitääkin.

Sitten on ne makuukammariasiat. Minulla on nyt raamikas, kookas, hyvinvarusteltu, hellään syleilyynsä sulkeva, lähes seinästä seinään ulottuva budoaarihuoneenpääty. Huoneeni on niin kapea, että 160-senttinen sänky täyttää sen päädyn lähes kokonaan. Puolet huoneestani on vuodetta. Konttaan ikkunalaudalle, jossa säilytän puolta omaisuudestani. Nukun hyvin. Nysvään sängyllä selkää seinään nojaten melko paljon lepoajastani. Juon kahvia täällä, katselen Netflixistä ruumiinavauksia. Nytkin naputtelen sängylläni istuen. Tyttäret kerääntyvät ympärilleni vähän väliä, loiomme sikin sokin kuin kassillinen magnusteja. Sanoinko jo, että olen onnellinen?

Tyttäret kukoistavat. Äiti ei ole huolissaan.

Uuden kodin sijainti on hyvä. Voisi tämä olla kilometrin kauempanakin ydinkeskustasta. Ei siellä nyt tule niin usein rampattua. Ei edes lähipubissani, jonne matkaa on kolmesataa metriä. Melkein ikävöin taksijonoja.

Eniten olen ihastunut siihen, että täällä lähellä on kaikkea mielenkiintoista. Aiemmassa kodissa oli mäntyjä. Paljon, paljon mäntyjä. Pidin niistä, mutta kai sitä nyt muutakin saa olla kuin mäntyjä. Saatoin joskus ajatella, että ei ehkä saisi.

Joki kiehtoo minua. Sen suistossa on niin monta erilaista rantaa, uomaa, virtausta. Siltaa, polkua, satamaa. Lahtea. Vesi on niin erilainen eri paikoissa. En ole ennen asunut näin lähellä jokea. Luulen, että tämä joki on hienompi kuin useat muut.

Sijainti antaa minulle myös päivittäin vähän lisää aikaa. Aamuisin juon kahvia ja lusmuan melkein tunnin tekemättä varsinaisesti mitään. Olen silti töissä hyvissä ajoin. Sanoinko jo, että olen onnellinen? Iltaisin aikaa ei ole aina riittävästi nytkään. Se on kuitenkin omaani.

Parisuhdetta ei ole. Nyt huomaan, että toiseen ihmiseen kiinnittyen roikuin koko ajan joko edessä tai jäljessä omasta tahdistani. Odotin, että sitten kun tuo. Odotin, että miksen minä jo, vaikka tuo. Piti keskustella ihan konkreettisistakin aikatauluista. Sopia, juodaanko kahvia nyt vain puolen tunnin kuluttua. Sopia, sopia sopia. Olen huono jakamaan. Olen liian altis mukautumaan. Olen ollut monta vuotta liian lyhyessä hihnassa, liian vähällä vapaudella. Päässäni on ollut ahdasta koko ikäni. On hyvä, ettei minun nyt tarvitse. Että minä en tarvitse.

Mieshavainnointini tuloksena olen ilokseni huomannut, että minun on aiempaa paljon helpompi olla ihan vain oma itseni seurasta välittämättä. Muutos on melko iso entiseen. Minun on ylipäänsä aiempaa helpompaa tutustua ja ystävystyä ihmisiin. Pidän ihmisistä. Osaan jälleen ihastua. Jossain vaiheessa pelkäsin, etten enää osaisi. Tiedän, että joissain miehissä lukee kyljessä varoitusteksti "Ei pitkäaikaiseen käyttöön. Voi aiheuttaa ärsytystä."

En ole juurikaan miettinyt painoani viime aikoina. Vointini ja lihaskuntoni on hyvä. Jos kyykistyn, pääsen kevyesti selkä suorana ylös. Minulla on hämärä muistikuva, ettei näin olisi aina ollut, vaikka olen ollut nuorempi ja kevyempi. Hiukset pysyvät päässäni, mikä ei ole itsestäänselvyys. Iho on vielä vähäisen kesäauringon jäljiltä jokseenkin tuoreessa kunnossa. Vaatteeni sopivat päälle. Olen löytänyt meikkivoiteen, joka on taikavoimainen.

Töissä tunnen tekeväni sitä, mitä parhaiten osaan. Menen paikalle ja avaan otsassani olevan luukun ja annan kaiken valua pöydälle, ja sitten lajittelen ja järjestän. Lähden pois seuraavaan paikkaan, kämmenet täynnä harmaata massaa. Aina sitä ei ehdi sulloa takaisin. Aivoni uivat kahvissa ja alkavat olla vähän hiutuneet kaikesta siitä edestakaisin pläräämisestä. Vähän liikaa altistumista valolle ja pölyisille pöydille. Pullanmuruja. Nyt alkoi särkeä päätä. On vähän liian kiire, ja olen vähän liian täpinoissäni, mutta tämä on silti parempaa kuin koskaan ennen. Nautin. Se on melko harvinainen olotila, jos miettii työpaikkoja ja -olosuhteita yleensä.

Kun mietin, missä kohdassa asiat alkoivat tuntua näin hyviltä, on vaikea määrittää mistä muutoksesta onnellisuuteni ensisijaisesti kumpuaa. Tuntuu hassulta ajatella, että lähdin hakemaan muutosta, tein sen, ja se tapahtui. En ihan oikeasti uskonut, että asiat muuttuisivat näin paljon, ja että minusta tulisi sen seurauksena onnellinen. Ajattelin, että tämäkin olisi yksi sellainen "sittenkun", jota lähtee tavoittelemaan lähinnä siksi, että jotain on tehtävä, mutta ei koskaan saa kiinni siitä odottamastaan hetkestä, vaan se siirtyy aina kauemmaksi.

Kun katson kirjoituksiani, ja sitä taitekohtaa, jossa niiden yleissävy muuttui enimmäkseen euforisen hourailevaksi, olen tehnyt yhden mielenkiintoisen havainnon. Tuuheuttavan kuivashampoon käyttö. Se saa minut päivänä kuin päivänä näyttämään Diana Palmerilta, ja tunnen oloni täysin voittamattomaksi. Voi hyvinkin olla, että olen juuri näin pinnallinen. Kun minusta tuntuu, että näytän hyvältä, minusta tuntuu hyvältä. On vaikea muistaa hetkeä, jossa olisin näyttänyt hyvältä ja tuntenut oloni onnettomaksi.

7 kommenttia:

  1. Wau!!! Taidat olla onnellinen.... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hitsit, voisiko tämä olla sitä :-)

      Poista
  2. Hienoa kirjoitus, kiitos tästä! Vaikutat onnelliselta. "– – mutta kai sitä nyt muutakin saa olla kuin mäntyjä." Tottakai saa, ja parempiakin ne on, koivut ja lehtipuut. Männyt vaan on ja.. no. On. (Ja taidamme asua saman suiston äärellä, vaikka minulla onkin ikkunat väärään suuntaan ja matkaa veden äärellekin ehkä 200 metriä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Hienoa kirjoitus" voi saatana.. Multitasking.

      Poista
    2. Jos pitäisi valita vain yksi, valitsisin varmaan männyn. Onneksi ei tarvitse :-D
      Juu, luulen muistavani jostain, että olemme sen saman suiston äärellä. Olen katsellut tätä yli 20 vuotta ohimennen, ja nyt vasta rakastuin.

      Poista