Opeta minut tottelemaan sinua.

Kännykästä loppui akku eilen. En ole laittanut sitä latautumaan, koska on laiskottanut. Tämä on kai sitä oman ajan ja tilan ottamista. Tai sitten vain saamattomuutta. Kyllä minä kohta toimerrun. Johonkin. En ehkä maalaa, mutta käyn salilla tai pesen pyykkiä.

Työasiat pyörivät päässä, tulevat uniin. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta, koska ei ole työaika. Ehkä pärjään tämän kanssa, jälleen. On myös muita asioita, jotka pyörivät päässä. Tekee mieleni leikkiä strutsia, ja haudata pääni isoon kasaa mustaa, haalistunutta mustaa ja maleerattua harmaata trikoota (piirongin toiseksi ylin laatikko), ja leikkiä, että elämässä ei ole mitään tärkeämpää, kuin excelini.

Painonpudotukseni etenee kuin lähestyvä jääkausi. Kiistanalaisesti, lähes huomaamatta, enteillen, muttei ehkä sittenkään. Paino käväisee aina silloin tällöin lukemassa, jossa pudotusta on tapahtunut yhdeksän kiloa tai yli. Ja sitten taas ei. Ja sitten taas. Enää harvemmin seitsemän kilon kohdalla, ja oikeastaan ei enää ollenkaan kuuden. Jos jokin tässä on varmaa, että painoni ei koskaan, missään tilanteessa pysy vakiona.

Siirsin joitakin hyvin talvisia vaatteita syrjään sadan käytössä olevan joukosta, ja tilalle enemmän välikausijuttuja. Sietokykyni käyttää samoja vaatteita kyllästymättä on kasvanut huomattavasti, mutta en minä mitenkään immuuni ole, ja periaatteessa tämä vaihdois ilahdutti minua kovin.

Kesävaatteineen kaikkineen minulla on nyt 189 vaatetta. Näistä siis pitäisi 100 olla käytössä, 50 varastossa odottamassa sopivaa vuodenaikaa, eli ylimääräisiä on 39. Määrä kutistuu kohti tavoitetta sitä mukaa kun housunpersukset kuluvat ja t-paidankainalot nuhjaantuvat.

Tämä on oikein hyvä määrä. Mukaan mahtuu riittävästi omituisia, erikoisia, harvoin käytettyjä vaatteita. Uima-asuja ja asusteita. Ei huolta, että loppuisivat kesken. Kenkiäkin saa olla vaikka kuinka paljon.

Nyt olen uuden ilmiön äärellä. Lepatus. Vaatteeni lepattavat. Sitä on mielestäni tapahtunut jo jonkin aikaa, mutta olen pitänyt itseäni vainoharhaisena. Olen ehkä vaistomaisesti vältellyt niitä eniten lepattavia. Ilmiö on käänteinen sille, että kun paino nousee, alkaa kovasti tykätä enemmän rennoista verkkareista ja pitkistä paidoista kuin tiukoista farkuista ja tuubitopeista.

Yleensä, jos paino putoaa, omasta vaatekaapistaan löytää vaikka mitä ihanaa, joka nyt sitten taas mahtuukin. Minulla taas on kaapissa pelkistetty, tiivis ja toimiva kokoelma vaatteita, jotka näyttävät tosi hyvältä jollain rennolla, aavistuksen rock-henkisellä mutta pääosin asiallisella tädillä, joka on 9 kiloa painavampi kuin minä.

Uusi idoelogiani on sitä mieltä, että minun täytyy vastustaa mielitekoa vaateostoksiin vielä 40 puhkikulutetun vaatteen ajan. Ja sittenkin korvaantuminen tapahtuisi hitaasti, yksi riepu kerrallaan.

Nokkela kotiluterilaiseni on jälleen keksinyt mainion tavan rankaista itseäni hyvästä saavutuksesta, ihan varmuuden vuoksi, ettei menisi aivan lystiksi ja räävittömäksi ilonpidoksi tämä elämä.

Saattaa olla, että en tee niin.