sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

My superhuman might.

Sokeri tekee minusta supernaisen. Ja kaikenlaista muutakin. Olen oikeasti nyt vähän ymmälläni siitä, mitä kaikkea sokeri minussa saa aikaan.

Painoin pause-näppäintä päivän 51 kohdalla, täysin harkitusti. Aika moni ihminen on alkanut tipoittain vakuutella minulle, että niin saa tehdä. Muun muassa lapseni. Kun Diiva kuuli, että aion pitää eilisen vapaata, loman lisäksi siis sokerittomuuslakkovapaata, hän taputti käsiään, ihanaa ettei minusta tule tiukkapipoa.

Tuo oli aika pysäyttävää. En tiennytkään, että olen elänyt veitsenterällä tuollaisen riskin kanssa.

Torstaina lähdin matkaan kohti Ikeaa sydän täynnä toivoa – voisin syödä ihan mitä haluaisin. Kina puffeja, Malteserseja, prinsessakakkua, korvapuusteja, you name it – I’ll eat it.

Ikeassa hyörin patoutuneessa ostohuumassa. Nyt vihdoin kaikki tänne mulle heti. Keskittymiseni ehkä herpaantui muutaman kerran, mutta kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen hankkimiini asioihin ja niiden kykyyn lisätä elinmukavuuttani. Pysyäkseni budjetissani tein valintoja. En esimerkiksi ostanut jalkalamppuun uutta muhkeaa varjostinta entisen ysärimaitolasivadin tilalle, vaan panostin vihdoin makuuhuoneeni sisustukseen. Hankin, ihanan, uuden, jännittävän, värikkään (hipsterinvihreän), monitahoisen pyykinkuivaustelineen.

Aivan totta, jos ihmisen makuuhuoneen sisustukseen kuuluu kiinteästi pyykinkuivausteline, sen on syytä olla hipsterinvihreä tai muuten mieluisa.

Minua ihan oikeasti jännittää päästä kohta testaamaan sitä.

Ikean jälkeen Candy Worldiin. Jostain syystä sieltäkään ei löytynyt Kina Puffeja. Ehkä Fazer on kokonaan luopunut niistä poliittisesti epäkorrekteina. En sitten ostanut mitään muutakaan, koska jalkapallokentällinen sokerituotteita sai minut tuntemaan outoutta. Ja halusin kokeilla miltä se tuntuu, että vain kävelee pois tyhjin käsin. Kerran olen tehnyt niin myös Ikeassa.

Kävimme Rajalla (På Gränsen) syömässä uuniperunoita Piknicissä. Tämän jälkeen havaitsin Spice Icen, jota sitäkään ei löydy Oulusta. Toteutin tässä kohtaa pitkäaikaisen unelmani. Tavasin huolellisesti läpi eri jäätelövaihtoehdot, etsien jotain vaniljaista. Harkitsin ihan pelkkää vaniljaa, ja siihen Fazerin Sinistä suklaata rouheena päälle, mutta Sininen ei ole parhaimmillaan jäätelönkylmänä. Dominokeksit olivat niitä mansikan ja jonkin vihreänmakuisia, enkä halunnut niitäkään. Päädyin siis Daim-rakeilla haulikoituun vaniljajäätelöön.

Kysyin myyjältä kastikevaihtoehdoista, mitä on tuo Kinuskikuorrutteen nimellä kulkeva kastike? Tässä kohtaa ääneni alkoi pettää, takeltelin. Myyjä kohteliaasti kertoi, että kinuskikuorrute on kinuskinmakuista kastiketta, joka kohdatessaan jäätelön kylmyyden jähmettyy kuorrutteeksi. Olin pyytämässä häntä kertomaan myös mitä on tuo toffeekastike, ja tässä vaiheessa änkytin jo pahasti. Jos en olisi ollut niin kiihtymykseltäni kankeakäytöksinen, ja jos en olisi ollut lasteni seurassa, olisin varmaankin pyytänyt häntä hitaasti ja Russel Crown äänellä käymään läpi kaikki eri kastike- ja ripotevaihtoehdot. Nyt se ei tuntunut soveliaalta. Myyjä katseli minua silti epäuskoisena.

Tuotteen maku ei vastannut täysin odotuksen huumaa, mutta siinä huumassa olikin ihan riittävästi yhdelle päivälle.

Perjantai oli “the” remonttipäivä. Maalattuani yhden huoneen (Diivan), pidin remonttikahvitauon. Kaunomieli toi minulle Savilaakson omenamunkkeja. Syötyäni yhden kahvin ja äärimmäisen sokerointisokerimäärän kanssa istuin hetken, ja katselin Modern Familyä tyttöjen kanssa. Siinä Claire ja Phil miettivät tytärtensä kasvamista pikkutytöistä opiskelijoiksi. Tyyskähdin kammottavaan itkuun, hartiat hytkyen. Sellainen itku, jossa aivoista sulaa jotain jähmeää ja kirvelevää, ja se kaikki tunkee silmistä ulos, ja mikä ei mahdu silmistä, nenästä. Itkin jonkin verran omia tyttöjäni, jotka tosiaan kasvavat ja en ole siitä mitenkään epänormaalin huolissanikaan, mutta varmasti myös kaikki muutkin asiat viimeisten kuukausien ajalta. Välillä nauroin, ja sitten taas itkin. En edes ajatellut asioita joita itkin, tämä kaikki oli ollut varastossa aiemmista ajatteluista.

Luulen, että se johtui sokerista. Illalla, maalattuani vielä toisen huoneen (Kaunomielen) ja järjesteltyäni kodin takaisin normaalikuntoon, kannettuani kamaa roskiin ja vintille maanisesti, istuin ja katsoin hauskoja kotivideoita. Koira jahtasi hännässään roikkuvaa pienempää koiraa. Nauroin holtittomasti, kun se oli niin hassua. Yleensä olen paljon vaateliaampi, joten luulen, että tämäkin johtui sokerista.

Enkä ihan varmasti olisi pystynyt maalaamaan 2,68 cm korkeita huoneita kahta päivässä esitöineen ja jälkisiivoamiseen ilman sokeria. Jalkani ovat vieläkin kipeät siitä kiikkumisesta. Tytöt kyllä auttoivat teippaamisissa ja pienemmissä kohdissa kiitettävästi, mutta silti.

Eilen vielä tapetoin yhden seinän. Edelleenkin sokerin voimalla. Söin aamupalaksi croissantteja ja Nutellaa. Diiva, joka on perinyt kaiken huolellisuuteen ja tarkkuuteen liittyvän isänsä suvun puolelta, kiitteli, että hyvin tapetoitu. En voisi saada parempaa
laatusertifikaattia.

Panee kovasti miettimään, mitä ihmettä sokeri tekee aivoilleni. Vaikutus on nimittäin aika valtava. Aivan kuin jokin tunnepuolen osa aivoistani olisi pois pelistä ilman sokeria. Koska olen aina aiemmin syönyt sokeria, olenko oma itseni sokerilla vai ilman?

Nyt voisin viimeisen lomapäivän kunniaksi ehkä vielä maalata keittiön kaksi seinää, ja ehkä yhden seinän toiseen kertaan. Luulen, että pystyn tekemään sen ilman sokeria. Ehkä kuitenkaan en maalaa, koska tytöt eivät halua minun maalaavan enää. Olen kuulemma vihainen, kun maalaan. Minä luulin olevani vain supernainen.

2 kommenttia:

  1. Tuo maalaus- ja sisustusvauhtisi sokerila tai ilman on meikäläisen näkökulmasta läkähdyttävä. Käsi hakeutuu jo pelkästä lukemisesta munkkipussiin voimia keräämään :)

    VastaaPoista
  2. Unohdin vielä mainita, että myös moppasin kaikki huoneet perjantaina. Riehuin siis kuin heikkopäinen.

    VastaaPoista