Supernaiseuteni jatkuu. Lopetin kyllä sokerinsyönnin ja maalaamisen, tapetoimisen ja siivoamisen, mutta olen onnistunut kanavoimaan huomattavan määrän tarmoani ansiotyöhön onnistuneesti. Hetkellisesti oloni on voittamaton, mitä ei tapahdu turhan usein.
Päässäni on taas karuselli. Ajatukset menevät ympäri, ympäri. Osa hevosista on vaihtunut. Kuolleita hevosia on turha piiskata.
Kieltäydyn katsomasta pyörivää sirkushuvia tarkemmin, koska alkaisi vain silmissä vilistä. Katson ihan muualle ja yritän säilyttää horisontintajuni. En pääse karkuun levottomuudeltani kuitenkaan. Vähän merisairas olo.
Maaninen vaihe siis. Jos elämänhallintani olisi huonompi, minulla olisi diagnoosi. Ehkä parikin. Nyt olen vain ihan normaali, luova, nopealiikkeinen, ajoittain hauras, toisinaan hullun energinen. Silti oikein kunnollinen. Maksan laskut ajoissa, kierrätän, osaan oleelliset liikennesäännöt, jonottaa, käydä melkein säännöllisesti poistattamassa hammaskiven. Toisaalta en pidä yhteyttä ihmisiin riittävästi, en osaa parisuhteita, en hoida kynsiäni, en imuroi sähkölaitteiden takaa usein enkä lue käyttöohjeita, ja jos olen päivän yksin, löydän itseni illalla pelaamasta mahjongia ja pet connectia astro-tv:n seurasta.
Tänään päähäni putkahti ehkä ihan uusia ajatuksia. Ideoita ja oivalluksia minulla on usein, eeppisistä maanläheisiin, mutta nämä olivat vähän erilaisia. Todennäköisesti ensimmäistä kertaa ikinä mietin ihan puolikkaan sekunnin ajan, että minunhan pitäisi olla poliitikko. Mielipiteeni tuntuvat tänään niin paljon paremmilta kuin muiden, koska olen supernainen. Voisin tuoda esiin epäkohtia ja muuttaa ne. Sitten se puolikas sekunti meni ohi. Se epäkohtakaan ei enää tunnu niin kiinnostavalta.
Toinen ajatus, joka on varmaan lymyillyt sokkeloisen pääni nurkissa jo pitkään pitämättä juuri ääntä itsestään, vaihtaen paikkaa aina huomaamattomasti jonkin paljon kiinnostavamman ja houkuttelevamman tieltä, on tajuamus siitä, että kun tämä sata päivää on ohi, minä en voi lopettaa. En enää ikinä voi syödä sokeria niin paljon kuin ennen. En kuulkaas ole tätä ennen tajunnut sitä ääneen.
Nyt minulla on neljäkymmentäkuusi sokerilakkopäivää jäljellä totutella siihen ajatukseen, että tämä tällainen toimiminen on minulle nyt normaalia. Normaali kauppareissu on sellainen, etten osta mitään, missä on sokeria, jos se ei suoranaisesti ole tarkoitettu jollekin muulle kuin minulle. En suklaapatukkaa enkä jäätelöä enkä kahvipullaa enkä vanukkaita tai rahkoja tai karkkia. Normaalia on se, että syön lounaan, ehkä vähän pähkinöitä, puolisen, sitten illalla vaikka voileivän jos on nälkä. En juo limsaa tai siideriä enkä mäkkärin mansikkapirtelöä. Juon kivennäisvettä ja punaviintä ja bitteriä. Kossuvissyä ja skumppaa.
Silloin tällöin kyllä. Jonkin verran, riittävästi, sopivasti, ja sitten taas ei mitään. Ja sitten taas omenahyve tai jäätelökioskilta kuningatar-jäätelöä iso pallo kiitos, aidossa vohvelissa. Tästä tulee vaikeaa.
Maailmani muuttui mustavalkokuvasta negatiiviksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti