Laudat eessä ovien.

No niin, nyt on tuokin maailmani äkillisesti kahteen niin erilaiseen rinnakkaistodellisuuteen raastanut dilemma selätetty. Prismasta löytyi Kelloggsin murontyyppisiä valmisteita, jossa sokeria n. 1%. Voin elää asian kanssa. Tuon verran sokeria varmaan saan hengitysilmassakin kävellessäni Lidlin paistopisteen ohitse.

Olen vähän kuin taistelutahtoa täynnä. En ole luovuttanut, ei sinne päinkään. Tyhjän kahvihuoneen pöydällä poseeraava yksinäinen, vähän jo reunasta nirhaistu korvapuusti saa lirkutella kuuroille korville, kävelen tuollaisten halpojen houkutuslintujen ohitse tyynen levollisesti, kuin näkemättä lainkaan tilaisuutta, joka voisi tehdä minusta varkaan. En ottanut mansikkapirtelöä, vaikka siinä on proteiinia enemmän kuin limsassa, ja siksi terveellisempää. En ottanut sitä limsaakaan. En oikestaan edes osaa juoda limsaa. Se menee nenään ja alkaa hikotuttamaan. Eikä se ole oikestaan edes hyvää. No ehkä joskus, oikein juustontäyteisen ja hyvän pizzan kanssa. Ruokakaupassa en arponut pullahyllyllä, en keksihyllyllä, en käynyt karkkihyllyllä edes sillä tekosyyllä, että tyttäret tarvisisivat jotain. Hekin ovat vähentäneet karkinsyöntiään, ja sehän ei kyllä haittaa yhtään.

Ärsyttää, kun kaikkein kuluneimmat kliseet osoittautuvat tosiksi. Esimerkin voima, ja pöh. Pärjäisin ihan hyvin ilman sitä toteamusta, että ne, jotka toistelevat kaikkein kuluneimpia jokasään itsestäänselvyyksiä ovatkin enemmän oikeassa kuin minä, jolla on yksilölliset ja huolellisesti kiemuroidut näkemykset joka tilanteeseen.

Jätskihyllyä vähän katselin kaihoisasti, mutta etäältä. Enkä edes muista, oliko kassan vieressä snickerssejä, daimeja, pätkiksiä, royaleja, fazerinoja, geishoja, tai vanhoja autoja.

Luin iltalehdestä Little Mrs. Finland -blogista, ja mietin hetken, että nainenhan on nero. Ehkä hän onkin. Miellän hyvin sen, että kannattaa ostaa suomalaista. Se on monelta kannalta hyvä ajatus. Toisaalta, tuollainen voisi olla hauskaa. Tulisi varmasti suosineeksi monenlaisia pientuottajia, yksilöllisiä ratkaisuja, lähiruokaa, luomua, kaikkea ihanaa. Elämä olisi yhtä jännittävää löytöretkeä - olenko edelleenkin ilman kenkiä vai löydänkö samanlaiset pomarfinnit, joita mummonikin käytti, ja osaanko yhdistellä ne muun marimekkoasuni kanssa boheemin rokkaavaksi kokonaisuudeksi.

Ehkä osaisinkin.

Jatkomietin, että mistä saisin sopivia alusvaatteita ja farkkuja. Siis miellyttäviä, kivoja, hyvännäköisiä. Changen liivit ovat niin kauniin mallisia, istuvia, kestäviä (tällä hetkellä keskimäärin 0,42 c käyttökerta, eikä merkkiäkään yhteiselomme päättymisestä). Entä farkkuja? Joku suomalainen farkuntuottaja on olemassa, mutta minkähänlaisia ne farkut ovat, ja onko niitä kokoja? Nykyisinkin hyvännäköisesten farkkujen löytyminen on täysin sattumanvaraista, kohtalon julmaa leikkiä, jossa toivoni aina herää turhaan vaipuakseen jälleen pettymyksen alhoon. Mahdollisuuksien rajoittaminen tuntuisi vähän uhkarohkealta. Olenko maininnut, että olen yllytyshullu?

Lisämietin. Saako vaatteita ostaa kirpputorilta, jos ne eivät ole Suomessa valmistettuja? Voisin ehkä lahjoa jonkun ostamaan asioita, joita ehdottamsti tarvitsen ja myymään ne minulle tori.fi:ssä pientä provisiota vastaan.

Huomioin. Tämäkin itsensärajoittamisleikki olisi kyllä varmasti paljon hauskempi, jos olisin kokoa 40 ja C jotain.

Sitten havahdun, että kas, minuunkin on tarttunut se oire, että alan hehkua odotuksesta, kun kuulen uuden tavan jolla voisin rajoittaa itseäni. Rajoittamiseen voi jäädä koukkuun. Olen nähnyt vierestä sen tapahtuvan useille kanssaihmisilleni, ja jälleen näen että olen veistetty samasta puusta kuin muutkin.

Ihmettelen, miksei minua innosta yhtään niin paljon ajatus ostaa silloin tällöin jotain suomalaista ulkomaalaisen tuotteen sijaan. Totaalinen rajoitus taas saa minut heti vinkumaan innosta, lisää, kyllä, tietenkin haluan kyylätä suomalaisten tuotemerkkien petollisia valmistusmaamerkintöjä, olla ostamatta jäätelöä, jos sitä ainoaa sallittua lähellä tuotettua merkkiä ei olekaan kaupassa. Syön sitten sitä lähijäätelöä sitäkin suurempana herkkuna, kun onnistun sitä vihdoin saamaan.

Ehkä teen niin, että innoitun kuitenkin ihan vain kohtuudella ja pikkuisen, ja käyn vihdoinkin lähiruokamyymälässä ihan oikeilla ruokaostoksilla. Se on neljänsadan metrin päässä. Siellä käyminen on tuntunut jotenkin niin kaukaiselta unelmalta, että ehkä joskus sitten, kun on minulla on enemmän aikaa, viitseliäisyyttä ja suunnitelmallisuutta. K-markettiin on vain 250 metriä.