sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Boxing day.

Minua tärisyttää tämä viimeinen aamu tässä kodissa. Tulee niin kova ikävä. Entä jos uudessa paikassa ei tuoksu hyvältä aamuisin? Entä jos lattia ei natise jalkojen alla samalla lailla? Entä jos ei ole levollinen ja pehmoinen olo kun katselee ikkunanpieliä? Sellainen olo, että tämä on minun oma paikkani.

Viimeinen sauna ei herättänyt suuria tunteita, oli vain ihan hyvä sauna. Eikä viimeinen takkatuli. Mutta takapihalta metsään vievä polku saa itkun kurkkuun. Vein sinne vanhaksi menneitä pähkinöitä Jaskalle löydetäväksi.
En edes pääse sinne uuteen paikkaan vielä tänään vaan vasta myöhemmin ensi viikolla. Joudun jännittämään tuota entä-jos –tunnetta vielä monta päivää. Petynkö sitten vai pelkäsinkö turhaan? Saattaa tulla itku vielä pahemmin väliaikaismajoituksessa.

Tytöt ovat olleet reippaita. Purkaneet huoneensa päälisinpuolin tunteilematta. Diiva suostuu vain hehkuttamaan hyviä puolia. Kaunomieli on viileän järkevä ulospäin, luuttuaa lattiaa näppärästi ja ärisee agressiivisesti vain Diivalle, silloin kun minä en kuule. Kaunomieli uskoo maailman pysyvän kasassa, jos vain minä en hermostu. Illalla paniikki kuitenkin kumpusi pintaan kun jääkaapista ei löytynyt hänelle kelpaavaa proteiinia kuin perjantaisen risoton seassa. Hän mätti sitä lautaselle ison annoksen, vain tajutakseen, että mikro on jo pakattu. Itkuhan siinä tuli. Lämmitin sitä sitten kattilassa ja maustoin grillivoilla, koska kaikki huoneenlämmössä säilytettävät mausteet on jo pakattu. Pakastinkin on jo aika tyhjä. Tänään kantoavuksi tuleva Kaappimies tuo Kaunomielelle makkaraa tai jotain muuta lihapitoista. Kauppojahan täällä ei ole.

Minun pitäisi pitää pokka loppuun asti, tai edes kerätä itsehillintäni viimeiseen koitokseen. Räät poskilla märiseminen ei tee tätä helpommaksi. Olen yrittänyt karaistaa itseäni ajatukseen tästä muutosta puhumalla siitä, ja nyt tuntuu, että olen varmaan jo kyllästyttänyt kaikki asialle altistuttaneet perinpohjin, ja sekin ärsyttää minua suuresti. Helvetin lärppä. Taas kerran haluaisin olla kaksi viikkoa erakkona, ilman kanssakäymistä kenenkään kanssa.

Firman pikkujoulut aiheuttivat normaalin morkkiksen, joka on leimannut pakkaamistani satunnaisena kiroiluun purskahtelemisena. Ei mitään elämää suurempaa, se on vain lievän krapulan ilmenemismuoto, kun tajuntaan pulpahtaa pelkästään muistikuvia eri tilanteista, joissa olen ollut sosiaalisesti vasenkätinen. Voisi kai sitä mukaviakin asioita muistella. Jotkin ihmiset näkevät itsensä aina positiivisessa valossa, vaikka olisivat olleet ihan pöljiäkin. Minä en kuulu heihin.

En ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Syytän siitäkin muuttoa. Olen pakannut jo melkein kaiken, mm. kynsilakat, ja meikitkin tuntuivat oudon puuttellisilta. Enkä oikein keskittynyt asiaan riittävästi. Olen myös käyttänyt pois kaikkia jämäshampoita ja hoitoaineita, ja hiukseni olivat harvinaisen hamppuisessa kunnossa. Edes kunnon ohentava leikkaus ei oikein pelastanut asiaa, tunsin olevani hitusen räjähtänyt, homssuinen, pinnan alta väsynyt ja vanha. Enkä edes erityisesti siksi, että hengasin paljon itsenäni nuorempien seurassa, vaan ihan objektiivisesti normaalitilanteeseeni verraten. Myös ikäiseni ja minua vanhemmat naiset tuntuivat onnistuneet glamourissaan paremmin.

Ulkonäkö ei ole kamalan tärkeä asia, mutta itsevarma olo ja kohtuullisen hyvältä näyttäminen on yksi elämän suurista nautinnoista. Hilluin kuitenkin puutteistani huolimatta tanssilattialla korkokengissä (voi miten kiva olikaan pitkästä aikaa käyttää korkokenkiä, nilkoissani ei ollut mitään vikaa), nauroin, otin rennosti ja koetin olla hyvä emäntä. Aina en varmasti onnistunut, ja siitä nämä morkkisröyhtäykset. Loppuivat sentään eiliseen, se on vain tuollainen kumma aivokrapula. Fyysinen vointini ei ollut yhtään huono.

Nyt juon aamukahvia, viimeistä kertaa tällä sohvalla, joka lähtee vihdoinkin kaatopaikalle. Takka hehkuu varaavaa lämpöä. Vielä pari tuntia hommia, sitten pääsemme lähtemään. Haen muuttokuorman täältä perjantaina. Minun pitää olla hyvin tärppänä siitä, mitä muistan nyt jo ottaa mukaan, ja mitä mihinkin on pakattu. Eilen pakkasin puhelimeni, se löytyi auton perästä siitä kassista, johon olen pakannut ensin perjantain muuttovaatteet, joten on syytäkin skarpata.

2 kommenttia:

  1. Muuttaminen - vaikkakin se olisi toivottua ja hyvin suunniteltua - on helvetistä. Olen tehnyt sitä niin monta kertaa, että seuraava muuttofirmani (ei olla koskaan käytetty) on Mikko Monosen liike. Toivon sekä henkistä että fyysistä jaksamista.

    Tuossa, että jotkut näkevät itsensä fiksuina ja filmaattisina, vaikka olisivat käyttäytyneet kuin pullopersesiat, olet niin oikeassa. En käsitä sellaista, koska itse olen samaa mallia kuin sinä: muiden mielestä olen ollut tosi hauska ja he suorastaan odottavat seuraavia bileitä kanssani, mutta omasta mielestäni olen ollut vain äänekäs törppö tai jotain vieläkin pahempaa. Joka kerta olen tekemässä parannusta, mutta lihani on liian heikko. *huokaus*

    VastaaPoista
  2. Kiitos.Minäkin aina päätän, että nyt olen viileä ja etäinen ja elegantti. Noista etäinen onnistuu joskus, mutta sitä ei toisaalta niin paljon arvosteta. Kun luonne on tällainen itse itsensä suomimiseen taipuvainen, tulee pakostakin aprikoitua ihan liikaa miten muut minut näkevät. Että olenkohan oikeasti sellainen kuin tunnen olevani. Turhauttavaa puuhaa. Jää nykyään vähemmälle, mutta joskus kaipaisi tällakin alalla onnistumisen kokemuksia.

    VastaaPoista