lauantai 13. kesäkuuta 2015

I fear rivers overflowing.

Niskani on kipeä, todella kipeä. Pää ei käänny, ja aivan tulehduksen oloa. Mietin niitä ihmisiä, joilla on aina niska kipeä, ja että onkohan minulla nyt ns. miesflunssa-tyyppinen niskakipu. Että kun kerrankin vähän kolottaa, olen ihan kuoleman kielissä.

Torstaina oli huono päivä. Podin yleismaailmallista merkityksettömyyttä, hiipivää alemmuudentunnetta, petollista homssuisuutta, hiljaista raivoa, vähän epätoivoa ja ylimalkaista pettymystä. Turhautumista. Purin siitä illalla osan nalkuttamalla kotitöistä tyttärilleni, mikä saattaa kuulostaa huonosti valitulta sijaistoiminnolta. Objektiivisesti ajatellen ja vallitsevia olosuhteita tarkastellen totean, että joskushan se pitää nalkuttaakin. Vaihtoehdot näyttävät olevan se, että joko kahlaan paskassa ja yritän olla tarttumatta kiinni suihkukaapin tahmeisiin seiniin kuin kärpänen paperiin karjakeittiössä, nalkutan tai siivoan itse.

Koska minulla on edelleenkin kansantalouden kannalta oleellisen kasvatustehtävän viime metrit meneillään, valitsen näistä siksikin vaihtoehdon nalkutus. En suinkaan ole pelkästään laiska - nalkutus on mielestäni ikävämpää kuin siivoaminen. Minulla ei kuitenkaan ole ollut ylenmäärin aikaa ja tarmoa siivota itse niitä asioita, jotka on sovittu tyttärien vastuulle. Tuntuu oudolta tulla yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen kotiin, (jossa notkuu kaksi täysi-ikäiseltä näyttävää nuorta ihmistä, joilla ei ole ollut päivän aikana mitään velvotteita), raivata keittiöstä tilaa ruuanlaittoa varten, käydä kaupassa, viedä roskat, valmistaa ruoka ja siivota keittiö sen jälkeen, koko ajan kahlaten pölykeskittymissä ja murusissa. Myös kylppärin saisi joku pestä, koska niin on sovittu.

Tämä menee osittain vielä muuton ja rutiinin puutteen piikkiin. Vanhassa kodissa asiat jotenkin sujuivat eri tavalla. Pölyllä oli enemmän nurkkia missä lymytä, ja keittiössä enemmän tasoja kasata likaisia astioita. Astioita oli myös enemmän, nyt niitä on vain rajallinen määrä, joten ne myös loppuvat.

Silti, myönnän päästelleeni vähän höyryjä varaventtiilistä.

Ja kyllä ne ovat tehneetkin jotain myös viime aikoina, jonkin verran, mutta kaipaisin tuon ikäisiltä jo sellaista kokonaisvaltaisempaa vastuullista otetta yhteisen elinympäristömme hallinnointiin.

Nalkutuksen lisäksi en tehnyt muuta. En avautunut tänne tunnoistani mielialakäyrän notkelmakohdan ollessa akuuteimmillaan. En muistaakseni erityisesti valittanut kellekään. En etsinyt sopivaa syntipukkia. En tehnyt mitään suunnitelmaa, excelöinyt yhtään. En siivonnut vaatekaappiani enkä aloittanut uutta rajoittavaa diettiä. Erityisesti töissä olin ihan normaalisti. Illalla stuin, katsoin ehkä telkkaria. Pidätin pahaa oloa sisälläni kuin hengitystä veden alla ja menin nukkumaan synkkänä mutta luottavaisena. Tämäkin menisi ohi.

En edes syönyt suklaata, tai muutakaan makeaa. Mietin sitä kyllä ohimennen kauppaan mennessäni, mutta ajatus suklaansyömisestä tuntui jotenkin kaukaiselta ja naurettavalta. Sekö tähän muka auttaisi?

Tuo kuulostaa varmaan juuri sellaiselta tavalta toimia, jota nimenomaan ei suositella. Pitäisi puhua suunsa puhtaaksi. Nostaa kissa pöydälle. Pitäisi hakata nyrkkeilysäkkiä tai mennä korkealle kukkulalle huutamaan ja kiroilemaan.

Olen silti sitä mieltä, että juuri minulle tekee hyvää välillä pidättää hengitystä. Oppia sietämään sitä, että joskus on selittämätön paha olo. En voi heti alkaa ölisemään itselleni jotain hyvitystä asiasta, vaatimaan kanssaihmisiä kompensoimaan sen jotenkin. En aina edes tiedä mikä kissa pitäisi kulloinkin napata lähempään tarkasteluun, ja onko se edes kissa vai joku pitkäsorminen yöeläin, ja olisiko siitä lopulta mitään hyötyä. Kenen kissa tämä on?

Ehkä vielä opin muuttamaan oloni joksikin luovaksi tai lähtemään lenkille. On saavutus pystyä lakonisesti toteamaan, että tänään vituttaa.

Eilen heräsin, enkä muistanut koko potutustani. Sitten tapahtui jotain hassua niskassani, noidannuoli kaularangassa tai muuta poikkeuksellista, ja olenkin potenut siitä asti. Ehkä sisäinen paha oloni purkautui fyysisenä kipuna. Todennäköisemmin tämä johtui siitä, että sinnittelin töissä päivän ilman kotiin jääneitä lukulaseja.

Kipu teki minut eri tavalla artyiseksi. Murisin ihmisille, jotka tuntuivat kaikki kinuavan jotain. Etsin rauhallista paikkaa tehdä töitä yksin, en oikein onnistunut. Iltapäivässä oli keskimääräistä isompi jännitysmomentti. Pelkäsin yhden asian suhteen, että intuitioni olisi mennyt vikaan. Homma alkoi teknisillä ongelmilla ja takellellen. Kahden tunnin kuluttua koin kuitenkin, että olin tehnyt oikeita valintoja, vapauttanut ilmaan paljon sähköä ja energiaa.

Olin helpottunut hervoton, nälkäinen, koska en ollut ehtinyt syödä, ja edelleenkin niskani oli sietämättömän kipeä eikä pää kääntynyt.

Siitä tunnelmasta siirryin Diivan esiintymiseen. Likka oli kovassa paikassa - esiintyi epävarman bändin kanssa, olemattomalla soundcheckillä, harmissaan. Tiesin kaikki tilanteeseen liittyvät rasitteet, mutta ne eivät Diivan käytöksessä ja esiintymisessä millään lailla näkyneet. Olen niin ylpeä, ja tietenkin haluan nähdä siinä myös itseäni. Kovalla tahdolla poimitaan nurkkaan kierimässä oleva pää kainaloon ja sitten nainen tekee mitä naisen on tehtävä. Kaunomieli on samaa puuta, joskus ihan absurdiuteen asti. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Meidän pitää oppia olemaan oikeissa tilanteissa armollisempia itsellemme.

Kaunomieli hyppäsi eilen junaan kohti seikkailuja. Koska hän voi aina tarvittaessa kaivaa takastustaan sivupersoonansa "Tarja, 45-vuotta", hänellä on tarkka aikataulutettu suunnitelma seikkailustaan, enkä ole yhtään huolissani. Aivan varmasti tapahtuu myös suunnittelematonta hauskaa.

Tuonikäisenä minulla oli korttipakka, ja aina risteyksessä pysähdyttiin ja korttia nostamalla katsottiin, mennäänkö oikealle vai vasemmalle. Ensi viikolla tapaan sen ihmisen pitkästä aikaa.

6 kommenttia:

  1. Aina kun minulla on tuommoinen olo, kuin toisessa kappaleessa kuvaat, ja lisäksi tunnen itseni lihavaksi, niin yleensä minulla alkaa kuukautiset noin parin päivän sisällä siitä. Sen olen oppinut itsestäni tässä. Ei se silti sitä yleismaailmallista paskuuden tunnetta helpota juuri sillä hetkellä.

    VastaaPoista
  2. Tuo on kivun ja ärtymyksen nivoutuminen toisiinsa on tuttua ja se on asia joka pitäisi osata kätkeä mutta aina siihen ei pysty. Pitkäaikaiset kivut ovat nimittäin asia jota en toivo kenellekään sillä ne muuttavat psyykettä ei toivottuun suuntaan lähinnä sen takia, että suurin osa ajasta menee niiden kanssa miekkaillessa joten kaiken muun "ylimääräisen" kestämisellä on raja joka tulee vastaan suht nopeasti.

    Mitä taasen jälkikasvun aktiviisuuteen tulee, niin sun täytyy lähettää ne tänne tundralle. Sparta....kyllähän sä tiedät ;)

    VastaaPoista
  3. Oikeesti jos pennut alkaa olla täysi-ikäisiä, se asumishomma pitää muuttaa kolmen täyskän asumiseksi. Vähän kuin kämppäkaveruus, siinäkin jaetaan siivousvuorot tai ainakin päätetään milloin siivotaan yhdessä. Eikä voi luistaa koska se on häpee ja meinaa säröä asumisessa.

    VastaaPoista
  4. Nyt on kuurattu ja imuroitu :D Ja pää kääntyy vähän paremmin. Siihen auttaa -ylläripylläri- liikunta.

    Tuosta esimenstruaalisesta maailmanlopuntuskasta tekisi mieleni avautua enemmänkin kunhan jaksan. Insipiroiduin oikein, ja kirjoitin siitä muualle, pitkästä aikaa sitä toista projektiani.

    VastaaPoista
  5. Kovalla tahdolla poimitaan nurkkaan kierimässä oleva pää kainaloon ja sitten nainen tekee mitä naisen on tehtävä. Tää oli hieno, hyvä ja upea lause. Näin usein on. Hyvä postaus!

    VastaaPoista