maanantai 8. kesäkuuta 2015

Please hurry why don't you come back.

Tunnen tarvetta täsmentää, että kirpparilöytöni odottaa kaapissa nimenomaan tilaisuutta, jossa pyrin olemaan mahdollisimman autenttinen Hyacinth Buckét, enkä suinkaan tule käyttämään ko. asua työ- tai rippijuhla-tilanteessa, saatikka teemaltaan vapaissa vapaamuotoisissa illanistujaisissa. Se on siis ikäänkuin kostyymi. Kuuden euron hinta oli sellainen, että se kannatti ostaa kaappiin odottamaan tilaisuutta, jota en vielä tiedä olevan materialisoitunut.

Materiaalisoituukohan tilaisuudet edes?

Tunnen tarvetta myös tunnustaa, että asu, jota käytin onnellisena morsiamena vuonna 2000, oli jotenkin samanoloinen, vaikka se olikin allymcbealjakkupuku, ja siis ratkaisuna paljon tyylikkäämpi. Väri ja materiaali täsmäävät liian hyvin. Ei pilkkuja. Hirvittää vieläkin.

Ajelin tänään töiden jälkeen vanhan kotini suuntaan. Kuitenkin vähän ohi. Tunsin geografaalista hämmennystä. Minusta tuntui koko ajan, että menen väärään suuntaan. Palaan väärään suuntaan kun en mene sinne. Tajusin myös kuvitelleeni koko ajan, että kun juhannuksena lähden ajamaan kohti isäni savusaunaa, lähtisin matkaan vanhasta kodista. Asiallahan ei ole mitään merkitystä, enkä olisi nytkään juhannusaatonaattona eksynyt, mutta koko ajan pääni on kuin keittiön kaappi, josta kerta toisensa jälkeen löytyy lisää osia monitoimikoneeseen, jonka moottori on hajonnut jo aikoja sitten.

Kiire. En ehtinyt tänään salille. Tai olisin, kymmenen minuuttia sitten, mutta menisi kaiken kaikkiaan liian myöhäiseksi. Olen tehnyt töitä kiireisenä, niin paljon ja niin hyvin kuin suinkin ennätin, hakenut Diivan leiriltä, löytänyt vihdoin hänelle citymarketista kengät, joista hän on puhunut jo kolme vuotta (kiilakorkoiset kesäkengät, ne täydelliset). Tehnyt ruokaostoksia, tehnyt ruokaa, tehnyt opiskelujen etätehtävän, päivittänyt excelini. Tyttäret kattoivat ja tyhjensivät.

Ehkä olisin ehtinyt salille, jos en olisi sanonut Diivalle mitään siitä, että ne kengät ovat nyt mitä todennäköisimmin citymarketissa. Olisimme vain tyynesti odottaneet seuraavat kolme vuotta, ja minä olisin saanut tunnin ja vartin saliaikaa.

Ihan oikeasti, en tunne yhtä nirsoa kengänostajaa kuin Diiva. Lisäksi kenkiä ei usein edes löydy hänen kokoaan. Oli hyvin tärkeää käydä yhdessä kenkäostoksilla juuri tänään.

Eilen ehdin siivota yhden piironginlaatikon, joten tänään en kai saisi valittaa siitä, että on kiire, koska joskushan sekin aina on. Kaikilla on kiire, ei vain minulla. Monilla on paljon kiireempi, ja paljon tärkeämpiä ja vaikeampia asioita tehtävänä kuin minulla.

En vain ole varma, mitä siitä seuraa, jos me kaikki nyt oikein kovasti kiirehdimme, ja vielä vähän kiiremmin. Vähän pelkään, ettei mitään erityistä.

Lomalla saatan olla kiirehtimättä.






4 kommenttia:

  1. En tiedä, miten tämän sanoisin. Hyasinttiuniformu on... aivan mieletön. Jokaisella pitäisi olla kaapissa sellainen. Sellaisien päivien varalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieletön on yksi sana, joka tulee mieleen kun avaan aamuisin vaatekaapin, ja tuo on vastassa...

      Poista
  2. Tätä ei pidä ottaa sovinistisena kommenttina mutta meikäläisen mielestä kaikki naiset ovat tietyllä tapaa pakkomielteisiä asusteidensa suhteen, oli se sitten kengät tai joku muu.
    Toisaalta, se on pelkästään hyvä asia koska te näytätte luontaisen kauneutenne lisäksi paljon paremmilta kuin me miehet jotka emme ole niin äärimmäisen kriittisiä vaatteistamme. Toki tiettyjä vaatimuksia meilläkin on mutta sanotaanko että joustovaraa löytyy aika hemmetisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaatteet ovat vakava asia, itseilmaisun muoto siinä missä nuutkin!

      Poista