sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Ki, ki, kii, ki, ki, kii, tuo voihkaisu on niin lohduton.

Eilen illalla olin hyvin väsynyt. Koko elämäni oli kipittänyt päivän mittaan silmieni editse erilaisina pikkutavaroina, astioina, vaatteina, korusähkeinä, kirjeinä ja kovettuneina hääkarkkein (en kyllä enää muista, kenen häistä, mutta elämä on sellaista). Välissä olin kompastellut kahvikehrien leivontaan, tyttärien kuskaamiseen isälleen, kahvinjuontiin mah jong seuranani, mutta kaiken kaikkiaan hyvin tyydytystä suova pakkauspäivä.

Aloitin pakkaamisen niistä asioista, jotka kannetaan suoraan varastoon. Tässä kulmakivenä on kaksi isoa plaston muovilaatikkoa, joista toisen on lähes täynnä kaikenlaista minuun liittyvää, ja toisessa tyttöihin. Aikakapseleita, joita selailemalla voi muistaa jotain sellaista mitä on jo unohtanut. Kirjeitä, piirustuksia, pieniä murenia sieltä täältä. Taido-diplomi, Säästöpankin pankkikirja. Nyt niitä on siis vain nuo kaksi muovilaatikollista, joilla on venymättömät ääriviivat, ja tiedän missä ne ovat. Aiemmin ne olivat vähän siellä täällä. Olen äärettömän tyytyväinen tähän tilanteeseen. Tämän jälkeen muuttamiseen ei enää liity juurikaan stressiä.

Muistoja on muussakin muodossa. Osa huonekaluistani multitaskaa, ovat sekä huonekaluja, että muistoja. Matot, seinällä riippuvat harvat asiat, jopa verhot.
Tein sellaisen hienon imuroidun vakuumipaketin vanhoista lastenvaatteista, joita en pysty heittämään pois. Hamsteriuteni palkitsi jo heti itse itsenä, kun Kaunomieli ja Diiva ällistelivät niitä. Tämä “ison tytön paitani”, mitä hittoa, enkö mina käyttänyt tätä vielä koulussa? Käytit, mutta olit juuri noin pieni vielä silloinkin. Vauvanvaatteet ovat erityisen ihania, niitä on muutama jopa 70-luvun alusta.

Pakkasin, ja tulen pakkaamaan suoraan varastoon menemään myös läjäpäin leluja. Niitä on aika paljon enemmän kuin haluaisin, mutta ehkä muutama ylimääräinen laatikko siististi varastossa on pieni hinta siitä, ettei Diiva koe joutuvansa jättämään koko lapsuuttaan kerralla taakseen. Paljon on jo lähtenyt, ja paljon lähtee vielä tässä vaiheessa roskiin ja kierrätykseen.

Sitten on astioita. Kokosimme tytöille Bilteman muuttolaatikoista kapioarkut, joihin keräsimme heidän omat astiansa, kynttilänjalkansa, pyyhkeensä, joita on jo vähän kertynyt aiempien sukupolvien käytännölliseen tyyliin. Nekin varastoon tässä vaiheessa.

Varastoon menee myös joitain omia astioitani ja pieni määrä muuta pikkutavaraa varaamasta keittiön paraatihyllyjä. Pari mukia lapsuudestani, joiden paino ja muoto ja suutuntuma muistuttavat mieleeni enemmän asioita kuin mitä valokuva tai kirjoitus ikinä voisi. Toinen on Muppet Show –muki, aivan älyttömän hieno, siinä on kuva sitä Elukasta (hullu rumpali). Jos joskus elän ilman tiskikonetta, otan sen taas käyttöön. Toinen tiskikonetta kestämätön ihanuus on kaakaonruskea muki, jonka kyljessä on vaaleilla ääriviivoilla kuvattuja tyylikkäitä 20-luvun mannekiinejä. Se on vähän kolhiintunut, mutta se jos mikä on aikakapseli, joka palauttaa mieleeni lapsuuteni tuoksuja myöten. Sen miten istun meidän koiran kanssa hänen pedissään, ja kuuntelen miten äiti puhuu puhelimessa työasioita.

Varastoon menee yhteensä aika monta laatikkoa, ja kapioarkkuja lukuunottamatta aika epäkäytännöllistä tavaraa. Toisaalta varastoon ei mene sellaista käyttökelpoista tavaraa, josta en pidä, mutta jota ehkä joskus voisi tarvita ja käyttää, jos vaikka kaikki muut villapaidat maailmasta yhtäkkiä purkaantuisivat lankakasoiksi keskellä lattiaa, tai kattiloista putoaisi pohjat pois.

Omaisuuteni alkaa olla vahvasti polarisoitunutta; selkeästi käyttökelpoista ja käytössä olevaa tavaraa on vain kohtuullisesti, selkeästi ei-käyttötavaraa kohtuuttomasti, eli kumpaakin ehkä saman verran. Näiden kahden ääripään välillä olevasta tavarasta hankkiudun eroon mahdollisimman eettis-ekologis-moralistisesti. Jos jonkin tavaran kohdalla tuollainen perusteltu järkiratkaisu ei onnistu, päätän, että kyseessä on asia johon tarvitaan sarasvuolaisesti isänmurhariitti, ja poltan ko. objektin takapihalla pakanallisin rituaalein.

Tällä elämänkokemuksella tiedän myös, että askartelutarvikkeet ja keskeneräiset käsityöt kuuluvat jonkun muun kaappiin kuin minun. Asuntooni muuttaa kuitenkin kaksi ompelukonetta, sekä minun, että mummon. Aina joskus pitää ommella verhot tai lyhentää farkunlahkeet tai pienentää kukkamekko tai rykäistä kokoon viktoriaanisen ajan kävelypuku tyrnuureineen, ja naisen tehdä mitä naisen pitää tehdä.

Todennäköisessä uudessa asunnossani ei ole ruhtinaallisesti säilystystilaa, käytännöllistä liukuovikaapistoa eteisessä, yhtään vaatehuonetta, tai keittiötä leivontapöydällä ja kylmiöllä. Muutamat kiinteät kaapit ovat suoraan 50-luvulta. Mikään elinympäristössäni ei jatkossa houkuta minua säilyttämään lähelläni muuta kuin sata vaatettani ja muut välttämättömät tarvikkeet. Asia kiehtoo minua kovin, nyt kun elämänrytmiini ei enää liity kurahaalareiden riisuminen ja pukeminen rimpuilevalle mustekalalle eteisen lattialla, tai erikokoisten lastenvaatteiden lajitteleminen edestakaisin jälkikasvun kasvukäyrien tarkkailun lomassa.

Toisaalta minulla ei myöskään jatkossa ole erillistä huonetta pyykin jälkikäsittelylle. Tämä hitusen huolestuttaa, mutta ehkä minun olisi jo aika kehittää jotain kehittävämää ajanvietettä itselleni. Mikähän voisi olla yhtä palkitsevaa?






6 kommenttia:

  1. Voi että... oonkohan mie säilyttäny yhen ainutta vauvanvaatetta...

    VastaaPoista
  2. En minäkään tietysti kaikkia, tekstistä saattoi saada hassun kuvan, säilytin siis VAIN ne, joista en voinut luopua, osko yhteensä jotain 30 kpl. Ja nehän on siis pieniä kooltaankin :-)

    VastaaPoista
  3. Muutot ovat ärsyttävyydestään huolimatta hyvä tapa deletoida turha omaisuutta jota väistämättä kertyy ihmiselle luonteenomaisen "tuota voidaan vielä tarvita" - ajattelumallin takia. Pitää vaan olla luja luonne ja reilun kokoinen siirtolava :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! Siirtolava-vaihetta olen toteuttanutkin tässä jo vähän aiemmin.

      Poista
  4. Ah, mulla on toisen suuntainen ongelma. Olen aina ollut melko vähällä materialla toimeentuleva, Keittiksellä sen sijaan on vähän hamsterin vikaa.
    Täällä maaseudun rauhassa on vaan tilaa säilöä, ja huomaan säilytystilojen aiheuttavan minussa halun säilyttää (turhia)tavaroita.. Ja aina välillä kun tungen jotain kippoa kaappiin ahdistun. Mutta tungen silti. Koska se kippo mahtuu sinne kaappiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miehen mukana talouteen tulee aina 800 m. johtoja. Siinä ei pari kippoa tunnu missään.
      Kun minä muutin tänne maalle, ensimmäisen vuoden aikana löysin koko ajan tyhjiä kaappeja, joita en ollut huomannut! Se oli eri elämänvaihe silloin :)

      Poista