tiistai 11. marraskuuta 2014

Kanna minut metsään apinamies.

Eilen poltin paperia takassa. Niinhän ei saisi tehdä, mutta tein poikkeuksen, koska takka on kovin hyvä kapistus, kun tuhotaan todistusaineistoa. Vanhoja vakuutuskirjoja, verolippuja ja noloja rakkauskirjeitä. Tyttäret kiittäisivät, jos tietäisivät.

Sitten piti polttaa myös puuta, sen paperin kaverina, jotta olisin edes vähän oikeaoppinen. Yritin silmät luppasten valvoa niin kauan, että saisi luukun hormin luukun suljettua, mutta ei, se jäi yritykseksi. Valvoin kuitenkin siinä yrittäessäni aivan liian pitkään, ja nyt on vähän raskas pää.

Seuraavat viikot tulevat olemaan taas hyvin, hyvin kiivaat työn puolesta. Asioita viuhuu ohi pään molemmin puolin ohi ja osa päin pläsiä, ei juuri aikaa harkita mitä tekisi seuraavaksi. Pitää vaan puurtaa ja taklata, ja yrittää muistaa kaikki mitä pitää muistaa. On jopa vähän ankea fiilis, sellainen olo, ettei uskalla ääneen sanoa mitä on tehnyt, koska aivan varmasti olisi pitänyt tehdä jotain vielä akuutimpaa, muttei vain siinä hetkessä muistanut mitä, vaan tarttui ensimmäiseen eteen tupsahtavaan asiaan.

Lisäksi pitäisi pakata lisää. Muuttopäivä kipittää lähemmäs varkain – taas ehdotettiin, että entäs jos vielä nopeammin. Vähän hankalaa luvata mitään, koska meidän uusi kotimme vapautumisen päivämäärä ei ole vielä selvinnyt. Jopa minä, joka yleensä olen luonteenlaadultani joustava ja mukautuva, alan pikkuhiljaa ihmetellä, että olenko tosiaan tässä neljän muuttajan ketjussa se ainoa jonka lopulta pitäisi joustaa. Juuri nyt muuttamisessa ei ole kovasti hohtoa. Entä jos uusi elämäni onkin ankeaa tähän verrattuna?

Nyt on huono omatunto myös tyttöjen takia. En jaksa kuunnella niiden asioita niin tarkalla korvalla kuin yleensä yritän.

Eilenkin jo vähän väsytti, siinä menneitä poltellessa. Katsoin pitkästä aikaa aivan televisiota, sieltä tuli ihana käämejä hetkellisesti viilentävä arkeologiadokumentti. Italiaa ja kauniisti äännettyä huolellista englantia. Italian laatua en pysty arvioimaan, nautin vain soinnista. Huokailin tyytyväisenä. Kaunomieli kysyi mikä oli dokumentin aihe. “No noi löysi ensimmäistä kertaa ihan kokonaisen neanderthalilaisperheen, tai sellaisen yhdyskunnan. Kuusi aikuista, neljätoista lasta. Ne oli kyllä kaikki syöty.”

Kaikesta sitä voikin tuntea tyytäväisyyttä. Ainakin jollain on ollut maha täysi. Luissa oli jälkiä tarmokkaasta työkalujen käytöstä.





2 kommenttia:

  1. Mie jäin miettimään, että lähtiköhän se yhteisön viimeinen sieltä idyllisiltä luolilta sitten vaeltamaan ja etsimään ehkä jotakuta ihmismäistä olentoa, vai jäikö se vain sinne ja kuoli sitten lopulta...

    Ja mie luulin kieltä espanjaksi, kun kerran espanjassa oltiin...

    VastaaPoista
  2. Ai, se saattoi kyllä ollakin espanjaa. En osaa kumpaakaan. Katselin tosiaan ihan puolikorvalla, puolesta välistä, ja puolimielenä.

    VastaaPoista