Pohja kaukana.

Pyyhin jälleen keittiön tasot ja tiskipöydän pesuaineen ja rätin kanssa jälleen yhden improvisoidun aterian jälkeen. Asunossa on pehmoinen tunnelma. Kyllä kai tämä on koti, eli tunnelma on kotoinen, mutta tämä on myös monen eri eläjän kääntöpaikka, jossa käydään tuomassa ja hakemassa tavaroita, syömässä, katsomassa netflixiä, värittämässä värityskuvia, juomassa teetä ja kahvia ja kuohuviintä ja outoja juomasekoituksia, nukkumassa, pesemässä pyykkiä. Selaamassa korteista vastauksia. tuijottamassa, ikkunasta ulos, tai kuin joku silittää.

Minä olen yksi niistä, enkä näinä päivinä oikein osaa rauhoittua, vaikka pesukone todistettavasti pyörii ja sen näyttö näyttää ajan kulumisen minuutti minuutilta, eli tiedän, että kolmen tunnin ja neljänkymmenenkahdeksan minuutin kuluttua voin laittaa pyykkiä kuivumaan. Niinkin pitkä aikajänne, jolloin tiedän, mitä tulee tapahtumaan, on teoriassa rauhoittava asia, mutta olen levoton.

Ainahan minä olen. Eri syistä. Joskus ilman syytä, kun odotan sitä uutta syytä ilmaantuvaksi kulman takaa, eikä sitä vieläkään kuulu.

Olen levoton, kun en tiedä, miten pääni ja sydämeni käyttäytyvät uusissa tilanteissa. Vanhoissa kuvioissa, joihin pelkään takertuvani. Kaikki ne vanhat kaiut soivat päässäni näinä päivinä ihan sattuneistakin syistä paljon, ja aina välillä muistan ja tajuan jotain uutta vuosien takaa. Kävelin ja kiipeilin rakennustyömaalla tänään, haistelin kittiä ja katselin cyproc-levytapuleja. Haju vie muistot lapsuuteen, isään ja äitiin, ja sitten siihen omaan unelmataloon, joka oli kesken kun sen levykasan vierellä päätimme tehdä tarjouksen. Saman kasan kohdalla oli myöhemmin sohva, jolla mies istui, kun työnsin hänelle avioeropaperit käteen ja käskin allekirjoittaa. Ja sitten se remontti, joka ei korjannutkaan elämääni minulle oikeankokoiseksi, ja oli siksi melko paljon turha. Virhe, jota tuijotan, koska sitä on helpompi katsoa kuin niitä muita.

Minua ilmeisesti pelottaa niin paljon, että sieluni on valahtanut tunnottomaksi. Ei huono, ja tiedän, että olen hyvässä tilanteessa, hyvien asioiden äärellä, mutta kun olen huolellisesti siivonnut lähialueeltani, tarttumaetäisyydeltäni pois kaikki huonot työkalut ja väärät valinnat ja kieroon vääntyneet sakset ja veitset ja terävät esineet joilla olen aiemmin saanut nirhattua itseni ja muut vereslihalle, seisonkin tässä aseettomana. Ilman mitään työkaluja, koska ei minulla ole niitä oikeitakaan. En tiedä mitä sanoa tai tehdä, miten olla läsnä, kun ei ole mitään. Vastahan minä olen oppinut olemaan itseni kanssa, miten sitä sitten jonkun toisen, josta en tiedä minkälainen se on, enkä osaa tutustua. Huidon kauemmas ja katson ohi ja vaihdan puheenaihetta. Minulla on vain tuhatkaksisataa pahvista naamaria, joita vaihtelen ylleni eri tilanteissa rutiinilla. Yksi rutiineistani on yrittää olla mahdollisimman hurmaava, koska on niin mukava tunne, kun jatkuvasti päällä oleva kaikuluotaimeni palauttaa signaalin minulle siitä, että kyllä, olen hurmaava, ja se on kai aina ollut melko sama, mistä suunnasta se signaali tulee.

Oikeasti haluaisin nähdä vain sen toisen, ja miettiä haluanko hänet, vai vain jonkin olosuhteen raamin, jota olen muilta kadehtinut. Mutta en osaa edes katsoa. Haluaisin sammuttaa itseni ja pääni, ja aloittaa kaiken alusta.

Yritän vain olla ja hengittää, ja olla olematta jotain muuta kuin olen, mutta on tämä vaikeaa.