sunnuntai 13. marraskuuta 2016

I dare you.

Jalankulkuonnettomuuden Kukkis huikkasi minulle uusiperhekuvioidensa keskeltä. Tutustuin aiheeseen, ja sain oppia, että aina - aina pitää vastata blogihaasteisiin, koska se on tapa olla sosiaalinen. No minuahan ei tarvitse kahdesti kehottaa, kiitos kaunis, olen haastunut, ja vastailen parhaani mukaan.


1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Logo on tässä:

Aikas hieno.

Minä aloitin bloggaamisen aikana, jolloin elämäni oli tasaista, vähän tylsää, onnellistakin, mutta tylsää. Halusin kirjoittaa ja pudottaa vähän painoa. Olla olemassa muuallakin kuin vain töissä ja kotona ja äitinä. Pohtia suhdettani painooni ja itseeni ja itsetuntooni. Ehkä kaikkein eniten halusin kirjoittaa. Painoni on kurvaillut sinne ja tänne näiden vuosien aikana, ja oikeastaan pysytellyt koko ajan melko samoilla hoodeilla, mutta itsetuntemukseni, onnellisuuteni ja kirjoittamisen kautta saamani mielihyvä ovat kasvaneet kohisten. Onneksi paino ei ihan niin kohisten.

En siis alkanut pitää mitään fitnessblogia tai edes aloittanut fitnesselämää. Kokeilin vähän kaikenlaista, tragikoomisesti menestyen, mutta pääasiassa opettelin kirjoittamisen kautta katselemaan itseäni suopeammin. Päätin, että kirjoitan itsestäni siten, kuin pitäisin itsestäni tällaisena. Että kirjoittaisin siitä näkökulmasta, että hienoa, että olen nainen, ja tällainen, ja olen hauska, ja ihana, ja hurmaava juuri tällaisena, vaikka painankin joidenkin kriteerien mukaan X kiloa liikaa. Että ihan kuin muka oikeasti ajattelisin niin, miten kerettiläistä.

Sitten taivas putosi niskaamme, ja pidin tauon.

Sitten palasin uusin osoittein, koska kaipasin kovasti jotain elämääni. Kirjoittaminen oli piintynyt minuun kuin tatuointi. Ja se, että pohdin elämääni. Pohdinta vei minut myös toteuttamaan asioita, erosin, muutin, muutin monia asioita, muutuin, asiat muuttuivat, toteutuivat.

Nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti välillä uskon olevani hauska, ihana ja hurmaava, ainakin silloin kun viitsin, ja sen lisäksi olen paljon itsevarmempi kirjoittajana kuin ennen. Uskallan enemmän, niin tekstillä kuin elämässä. Olen rehellisempi kaikessa, joskus jopa muillekin kuin itselleni. Se, mikä elämässäni on oikeasti muuttunut, on se helppous, miten saan nykyään yhteyden muihin ihmisiin. Ehkä siksi, kun en ole enää niin sotkussa itse, ja hyväksyn paremmin oman viallisuuteni ja keskeneräisyyteni. Ja melkein luotan siihen, että ihmiset pitävät minusta silti. En enää pelkää niin paljon tulevani torjutuksi, koska se pelko on riittävän monta kertaa osoittautunut turhaksi.

Välillä olen masentunut ja tunnen oloni vanhaksi, huonoksi, epävarmaksi, särkyneeksi, vialliseksi. Kirjoitan siitäkin, ja yritän pitää itsestäni niinäkin päivinä. Yritän olla itselleni lempeä.

Nykyään en kirjoita painostani. Se ei juurikaan kiinnosta minua. Olen ihan kohtalaisen hyvinmuodostunut ja harvinaisen terve, ja minua on riittävästi. Liikun ja syön kaiken mitä huvittaa. Kirjoitan niistä asioista mitkä kiinnostavat, lähinnä olen vain irstaan itsekeskeinen ja kirjoitan mieleni liikkeistä. Itsestäni naisena ja äitinä ja ihmisenä ja lapsena ja aikuisena. Yksin olemisen opettelusta, toisen kanssa olemisen opettelusta. Kirjoitan tanssista ja ruuasta ja vaatteista ja musiikista ja pyykinpesusta. Unistani ja tilanteista, joissa käytän kenkiä.

Kirjoitan itselleni, päiväkirjana. Taltion muistoja ja tunteita ja pohdin, miksi joskus tunnen asiat aivan eri tavoin kuin olisi tavanomaista tuntea, ja tunnen olevani todella special snowflake. Yritän kertoa asiat rehellisesti, tuoda ne tänne puntariin. Miksi tunsin noin? Joskus kun koen jotain hienoa, talletan sen tänne piiloon kuin aarteen, ehkä vähän salakielelläkin. Ja voin palata niihin tunteisiin takaisin, ja se on arvokasta. Joskus kiillotan muistojani hieman, että ne oikein kimaltavat, ja asettelen ne tänne hyllylle juuri optimaaliseen kulmaan, jotta elämäni näyttäisi hienolta instagram-kuvien helminauhalta, ja tiedän, että muistankin sitten ne ehkä toisin, kauniimmin kuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan. Onkohan se väärin, että näkee elämänsä kauniimpana kuin se on? Jotain vikaa minussa on, kun en näe ristiriitaa tämän ja rehellisyyden kanssa. Uskon, että asioita voi aina katsoa monesta eri näkökulmasta, ja käytän oikeuttani valita.

Ja välillä huomaan olevani maalamielinen ja tavanomainen, ahdistunut ja maailma on nurja ja ynseä paikka olla, ja olen huonompi kaikessa kuin muut. Surkea ja teeskentelen.

Se, että te luette tätä, tekee elämäni minulle itselleni mielenkiintoisemmaksi. En vain elä sitä, vaan olen pääosassa jännittävässä näytelmässä. Raportoin. Näen joskus itseni paremmin, kun lainaan kuvitteellisia silmiänne. Käytän teitä hyväksi, saan huomiota, tukea, palautetta. Koen itseni kiinnostavammaksi, kun minulla on yleisö. Kommentit ja huomiot ovat minulle tärkeitä, tiedän, etten ole yksin. Ei silti tarvitse kommentoida jos ei ole sanottavaa, tiedän silti, että olette olemassa. Kiitos.

En minä mitään ohjeita halua antaa. Kaikenlaiset blogit ovat hyviä, kiinnostavat ketä kiinnostavat. Ei tämä ole niin vakavaa. Tehkää mitä haluatte, mutta älkää pahaa.

Kymmenen haastetta eteenpäin. Onpa paljon, mutta niin on teitäkin. Tässä ihan hajanaisella otannalla joitain tutuksi tulleita ajattelijoita. Nyt huomasin, että taannoin rikkimennyt blogilistani on edelleen ollut kovin puutteellinen, ihan kuin sieltä olisi vielä uudestaankin pudonnut linkkejä pois! Anteeksi siitä. Yritän korjata, mutta nyt olen jotenkin ollut hajanainen ajatuksissani ja aikomuksissani ja ajankäytössäni.

http://hussanpiskale.blogspot.fi/ (sulle ei muuten pysty jättämään kommentteja blogiin)
http://not-the-life-i-ordered.blogspot.fi/ (vaikka en kyllä yhtään ihmettele, jos et ehdi, tai tissisi ovat liian kipeät jotta viitsisit)
http://arkisia.blogspot.fi/
http://jagfickfeeling.blogspot.fi/
http://huulirullalla.blogspot.fi/
http://villatolli.blogspot.fi/
http://outopaimen.blogspot.fi/
https://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/
https://penniajatuksistani.wordpress.com/
http://www.maryque.com/blog/

Muista kuin haastumisaiheista.

Elämäni on epätodellista. Kun panikoin turhista asioista ja teen olemattomista ongelmia ja en vain ole ja anna ajan kulua ja ota rauhallisesti ja ota ihan vain rennosti ja päivä kerrallaan, ja mietin sitä, miten osaisin olla toisen kanssa, kun en osaa, ja olen niin avuton ja tyhmä ja lukossa, se toinen tuleekin, ja ottaa kädestä, ja kertoo olevansa tässä myös. En ihan yksin vaella pitkin harjuja ja nummia ja etsi jotain määränpäätä tai tienviittaa tai merkkiä tai viisasta kuusta vaan hän onkin tässä minun vieressäni. On oikeasti. En vain kuvittele tai leiki tätä nukketeateria yksin, toinen nukke toisessa ja toinen toisessa kädessä, tai huutele yksin tällä radiotaajuudella. Hän aavistaa mitä ajattelen, kai niin kuin minäkin näen mitä hän, ja kysyy lopulta ääneen oikeat kysymykset, ja saa minutkin kysymään, edes jotain, ja vastaa, ja luulen, että vastaa rehellisesti. Eihän toisesta koskaan voi tietää, mutta jos joskus minulla on ollut tunne, että joku voisi ehkä lohduttaa minua niin, että uskon siihen, tai suojella minua kun minua pelottaa, niin ehkä se on juuri tämä tässä.

Melkein olen vain uskaltanut olla onnellinen muutaman päivän. Katsonut silmiin ja hymyillyt, ja ollut. Tehnyt asioita kuin en pelkäisi. Tutustunut. Ollut vain turvassa, ja aina välillä se ihana tumma metsänvihreä lämmin tunne on valahtanut minuun lepattamaan hetkeksi, vaikka se sitten kavahtaakin taas pois. Se on olemassa. Kyllä, olen uskaltanut, vaikka se tuntuu kovin uhkarohkealta ja järjenvastaiselta.

Samaan aikaan olen aktivoitunut jälleen ruokkimaan ihmisia ympärilläni. Diiva oli eilen onnellinen, kun tuli kotiin, ja täällä haisi ruoka, ja tarjolla oli myös vegaaniversio. Lasagnesta tuli vähän liian vähän syntistä, siitä puuttui terävä suola ja rasva ja valkosipuli. Oli se silti ruokaa.

Nyt olen kotiutunut tähän asuntoon. Huomasin sen siitä, miten olen rakastunut kaapinoviini. Siis niihin vanhoihin komeronoviin, painaviin, puisiin, moneen kertaan päällekkäin epätasaisesti maalattuihin (nyt pehmeän valkoisiin), jotka jumittuvat kiinni tai eivät mene kiinni ja lenkottavat hieman, ja joissa on metalliset irtonaiset avaimet metallisissa avaimenrei'issä kahvojen sijaan, jotka tipahtelevat lattialle kolisten tämän tästä kun aiempi asukas, se vanhempi naisihminen, joka vieläkin luulee välillä asuvansa täällä liikkuu tilassa ja paheksuu minua.

7 kommenttia:

  1. Kiitos huomautuksesta, että kommentteja ei voi jättää - taisin laittaa asetuksen puolisen vuotta sitten sellaiseksi ja olin unohtanut sen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mietin, että onko tuo tietoinen valinta vai ei, mutta muutaman kommentin olisin halunnut tässä välissä tiputtaa :-) en varmaan mitään tähdellistä tai mullistavaa kumminkaan.

      Poista
  2. Toivoin, ettei minua olis listalla, mutta sitten kun näin osoni, ilahduin kuitenkin :) en tiedä kumpi on epämukavampaa; tulla haastetuksi vai unohdetuksi/ohitetuksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sangen suomalaista :-D Pääasia, että ilahduit.

      Poista
  3. Oho, mut on haastettu! Kiitti. Koitan vastata joskus myöhemmin, vaikka onhan se niinkin että noita samoja kysymyksiä on tullut ja mennyt melkoisen usein jo... No offence!

    VastaaPoista
  4. Kiitos! (Jostain syystä huomasin tämän vasta nyt.)

    VastaaPoista