lauantai 30. toukokuuta 2015

The Bourne legacy.

Ihana päivä tuolla ulkona. Menen sinne kohta, vaikka pitäisi siivota.

Kaunomieli on kirkossa, mikä on harvinaista, mutta syy on hyvä, ystävät saavat valkolakkeja. Kaunomieli itse sitten ensi vuonna. Sairastelun takia suunnitelmiin tehtiin pidennyksiä, ja se oli oikein hyvä ratkaisu. Minä olen julkionnellinen siitä ylimääräisestä ajasta jonka nämä neidot viettävät vielä essunnyöreihini solmittuina.

En ole ylihuolehtiva äiti, mutta mahdollisesti kuitenkin tulen käyttäytymään kuin tielle heittäytyvä kärpäspaperi jos tyttäreni jonain päivänä yrittävät ylittää kodin kynnyksen väärään suuntaan.

Oikeasti yritän suoriutua tuostakin kunnialla ja teen jo mielikuvaharjoitteita asian sisäistämiseksi. Elämässäni on melko vähän hallitsemattomia kriisejä, koska teen jatkuvaa henkistä riskianalyysia ja mentaalisia evakuointisuunnitelmia.

Sosiaaliset taitoni olivat kovalla koetuksella eilen. Olin hitusen mukavuusalueeni ulkopuolella, porukassa jossa olin lähtökohtaisesti se ylimääräinen yhteen hitsautuneen joukon reunalla. Seura ja tunnelma olivat kuitenkin niin kiehtovia, että en vain malttanut kohteliaasti lähteä niin aikaisin kuin olin suunnitellut. Tuollaiset tilanteet tuottavat minulle jälkeenpäin kuitenkin säkenöivän vaihtovirtaisen vainoharha*/euforiakrapulan. Myös alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan. Hetkittäin oloni on virkistyneen onnellinen, ja sitten taas seuraavassa hetkessä olen varma siitä että olen käyttäytynyt kuin elämäänsä kyllästynyt virtahepo ja ollut suurena rasitteena muiden elämänlaadulle.

Kävin aiemmin muutaman vuoden mittaisen painiottelun suunnattoman voimakkaan ja lonkeroisen ikäkriisin kanssa. Suurin tiimellys ja tantereen pölinä on jo ohi, mutta aina välillä tunnen kurkullani kuristusotteen, kun tuo peto varoittamatta heittelee ulottuvaisia lonkeroitaan vielä tänne neljänkympin rajapyykin takaiselle turvavyöhykkeelle. Eilen oli kysymys ehkä juuri siitä. Jos olisin ollut kymmenen tai edes viisi vuotta nuorempi, olisin tuntenut oloni lähtökohtaisesti tervetulleemmaksi eilen, kyseenalaistamatta itseäni. Nyt mietin aina tasaisin väliajoin, pitäisikö minun nuorentaa seurueen keski-ikää poistumalla paikalta, koska olin porukan vanhin. Tai ehkä toiseksi vanhin, nyt en ole ihan varma. Tunsin oloni vanhimmaksi. Ehkä ne rohdot, joilla olen ikäriisiäni lääkinnyt, aiheuttavat sivuoireina korostunutta itsekritiikkiä ja itsetarkkailua. Olen koko ajan hälytysvalmiudessa evakuoimaan itseni.

Kaipasin kuitenkin kovasti jotain tuollaista. Toivottavasti edes jotain meni oikein. Jos en tänään olisi autoileva kuokkavieras, olisin ottanut pari coctailia enemmän ja ehkä analysoinut vähän vähemmän. Toisaalta, luultavasti krapulani olisi nyt puhdasta vainoharhaa.

*vainoharhakrapula: tila, jossa heräilee jo aamuyöstä kylmännihkeään kauhuun, että kaikki luisuu alamäkeä, olen banaali idiootti ja elämäni on sarja säälittäviä epäonnistumisia.

4 kommenttia:

  1. " virkistyneen onnellinen, ja sitten taas seuraavassa hetkessä olen varma siitä että olen käyttäytynyt kuin elämäänsä kyllästynyt virtahepo"
    Tää oli taas kuin minun päiväkirjasta...

    VastaaPoista
  2. Eksistentiaaliset kriisit ovat yllättävän universaaleja ongelmia.

    VastaaPoista
  3. Minulla on näemmä noita vainoharhakrapuloita, vaikka en juuri viinaksiin koske.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä niiden määrä on vakio. Minä käytän oman quotani satunnaisiin krapuloihin.

      Poista