sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Goodbye to yesterday.

Asumisesta. Se prosessi, tämä muutto ja muutos. Ihan vain kodin seinien muutos kaikkineen oli iso juttu, en enää osaa muistaa tiesinkö sen etukäteen vai olenko yllättynyt. Ehkä tiesin, että se olisi iso juttu, mutta yllätyin silti miltä se tuntuu ja kuinka paljon.

Konkreettiset asiat vaikuttavat mieleen, ja kun kaikki konkreettinen muuttuu, tule turvaton olo. Sitten muodostuu uusia turva-asioita. Vanhoja ajatuksia jää pois. Konkreettisen muutos on parempi mahdollisuus muuttaa ajattelutapoja kuin pelkkä päätös.

Ennen muuttoa oli päätös muutosta, tosiasioiden tajuaminen. Juoksentelin edestakaisin perhoshaavin kanssa, ja yritin tavoittaa kaikkia sinne tänne liihottaneita unelmia joista olin joskus nähnyt jonkun välähdyksen, mutten ollut silloin ajatellut, että tuo voisi olla juuri minulle kiva. Kasasin niitä, sommittelin lasin alle ja mietin, että on tämä aika julmaa.

Sitten oli huolia ja toiveita siitä, mitä ja missä, ja osaanko valita oikein. Niihin viikkoihin ja kuukausiin, kun muutto ja asuntokaupat olivat eniten työn alla liittyi myös muuta kiirettä ja painetta, ne vain sattuivat yhtäaikaisesti.

Pelotti, kun uusi asunto oli jo ostettu, sain sinne avaimen, kävelin vähän tunkkaisessa rapussa ylös ja menin yksin tyhjään huoneistoon peläten, ettei se vastaisikaan muistikuviani. Että olisin valinnut väärin tyttöjen puolesta, ollut liian huolimaton ja tyhmä ja hätäinen, hyvä tuurini olisi pettänyt minut vihdoin.

Näin tämän, päätin ja yritin olla helpottonut, olinkin, ja sitten koetin olla iloinen kaikesta, löytää tosi hyviä puolia, puolustaa valintaani itselleni ja asiasta kiinnostuneille hyväntahtoisille ihmisille. Samalla halusin olla rehellinen itselleni ja myöntää mistä luovun, jotta se luopuminen olisi kuin synnytyskipu jota en vastustaisi, vaan antaisen sen tapahtua.

Ikävöin vanhaa tosi paljon. Viimeinen aamu, kun kävin sanomassa heipat takapihalle saa minut vieläkin vähän itkemään. Silloin ajattelin, että aina kun tunnen luopumisen kipua, rakastan. Tungen sitä rakkautta joka paikkaan niin, että se vain vain huokuu minusta ulos sellaisella höyryllä ja paineella ettei mikään pysty sivaltamaan minua takaisin kipeästi.

Käytännössä touhusin kovasti, koko ajan mielen päällä oli ajatus, että tuo vielä, ja sitten on valmiimpaa. Olin kyllä aika tehoton. En oikein tavoittanut sitä tarmoa, jolla olen aiemmin rakentanut uusia pesiä itselleni ja perheelleni. Järjestänyt kaappeja yhä uudelleen. Tympäännyin. Olisin halunnut olla naivimpi ja enemmän täynnä unelmia, joista kolmasosaakaan en voi toteuttaa.

Pari viikka, ehkä jo pari kuukautta, on mennyt enemmän ja enemmän niin, etten ole ajatellut koko asiaa. Lopetin rimpuilun.

Nyt en enää herää aamuisin luulemaan, että olen jossain muualla. Liikenteen äänet eivät häiritse. Tämä alkaa tuntua tavalliselta. Olen tehnyt pieniä muutoksia vieläkin, vienyt yhden ison maton vinttiin, että on raikkaampaa. Mietin vieläkin laiskasti isomman sängyn hankintaa. Keittiössä on nyt kappa, eikä kaiu niin paljon. Se on sama kuin vanhassa keittiössä, ja sopii tännekin hyvin. Haluaisin olohuoneeseen vihreäkuvioisen tapetin, ainakin yhdelle seinälle. Eteiseen taivaansinisen, jossa on kiiltokuvamaisia perhosia ja lintuja. Tai ehkä keltaisen.

Tykkään täällä siitä, että seinät ovat painavat ja paksut ja eristävät kunkin huoneen omakseen. Osaan helpommin unohtua istumaan sängylläni, pyykinkuivaustelineen vieressä ja naputtamaan ja lukemaan, kun en kuule joka kahahdusta ja askelta muista huoneista. Täällä pysyn helpommin paikoillani, en ole niin levoton. En enää ajattele, että pitäisi koko ajan lähteä jonnekin, vain koska nyt voin, koska kaikki on lähempänä. En lähdekään niin kovin usein. Kun lähden, se on tietysti helpompaa. Se on tietysti mukavaa.

Tämä on oikein hyvä ratkaisu tähän elämäntilanteeseen, sen opetteluun, mitä nyt opettelen. Tämä toimii nyt. Ei minun tarvitse vielä tietääkään, mikä toimii kymmenen vuoden kuluttua.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti