Jos sun lysti on.

Minä olen kuulemma sosiaalinen ihminen. Tulen helposti pintapuolisesti juttuun ihmisten kanssa ja olen sanavalmis. Näin minulle on kerrottu, ihan vastakin, vaikka itsellä on usein olo, että suussani on kaksi vasenta jalkaa.

Ainakaan en yleensä ole tuppisuuna, vaikka se sitten jälkeenpäin kaduttaisikin. Yritän kamalasti olla katumatta, koska siitä ei ole hyötyä. Takuuvarmasti sanon tyhmiä asioita vastakin, joten mitä sitä suremaan. Jos vaihtoehtona olisi olla riskejä kaihdellen hiljaa, olen yllytyshullu ja riskeeraan.

Nautin kovasti siitä tunteesta, jos ihmiset näyttävät viihtyvän seurassani. Sekin on asia, johon voi jäädä koukkuun. Olen nähnyt ihmisiä, joita on tuosta koukusta vedetty edestakaisin ja minne vaan, koska ovat niin hyväksynnän ja huomionkipeitä, että siitä tulee tärkeämpää kuin mistään muusta.

Minulle on vaikeaa tutustua ihmisiin kunnolla. Mennä tilanteisiin siten, että joo, tulen nyt teille kylään, ja nyt me olemme vaikka niinkuin perhetuttuja. Se on minulle hitusen iso harppaus, vaikka kahvitunnilla puhuttaisiin puhki kaikkein karmeimmatkin elämänkokemukset. Saatan tietää ihmisistä todella omituisia ja kipeitäkin asioita, mutten mitään normaaleja parametrejä, kuten perhesuhteita tai asuinpaikkaa.

Minulla on muutama ihana hyvä ystävä, ja se on varmasti suurelta osin heidän sinnikkyyttään, että näin on, koska liplattavan pinnan alla minä olen routaisen umpimielinen metsäläinen.

Nyt kun olen analysoinut asiaa muutaman vuosikymmenen ja aavistelen eri asioita joista tuntemukseni ja ristiriitaiset refleksini mahtavat juontaa, ymmärrän itseäni vähän, annan turhankin auliisti valuvikani anteeksi, ja voisin vaikka yrittää tehdä asialle jotain.

Sain kutsun vappuvastaanotolle yksityiskotiin. Kiitin ilahtuneena ja peitin kauhistumiseni. Aiemmin olisin kierrellyt ja kaarrellut, miettinyt kehtaanko, ja en kai minä yksin, ja tuollaiseen olisi tosi paljon helpompi mennä, jos olisi puolikas pariskuntaa, joten oikeastaanhan maailma on tässä epäreilu minua kohtaan ja minulla on syy olla menemättä. Ja sen sellaista. Vieläkin on paha mieli, kun en ole mennyt työkaverin lapsen ylioppilasjuhliin viisi vuotta sitten. Oli minulla oikeastaan syitäkin olla menemättä, muttei ylitsepääsemättömiä.

Viime aikoina olen myös melko estoitta ja ilahtuneena vastaanottanut kutsuja tilanteisiin, jonne nimenomaan on helpompi mennä ilman puolikasta. On kivaa tulla ulkoilutetuksi, ja se jotenkin kuuluu asiaan elämäntilanteessani.

Nyt kutsun saadessani huomasin kiemurtelevani hieman, mutta päätin, etten mieti tätäkin viiden vuoden kuluttua katuvaisena. Kävin ensin muussa mukavassa porukassa muualla istumassa ihanan lämpimällä seinustalla kevään ensimmäistä terassivalkoviinivichyäni nauttien, nautiskellen. Sitten kipitin reippaasti toiselle puolen kaupunkia, tarkistin vielä osoitteen ja kysyin ovikoodin, ja rimputin ovikelloa. Kukitin emännän ja isännän leieillä (Vai leillä? Miten lei-sanan monikko taipuu?), napostelin monipuolisia ja ihania pikkunaposteltavia, hörpin viintä ja boolia, kuuntelin ja osallistuin keskustelluun kertomalla toivottavasti vain sopivan määrän omituisia asioita. Onnistuin poistumaan soveliaan ajan kuluttua sujuvasti, ja oloni oli kevyt ja voitokas kun kävelin kotiin hyvissä ajoin opiskelijoiden vappuhulinoiden keskellä.

Oli mukavaa. Oli kivaa olla nähdä ihan uusiakin ihmisiä. Kuulla ihan uusia asioita. Tiedän nyt vähän enemmän tästä kaupungistakin, jonka liepeillä olen hengaillut kaksikymmentä vuotta. Olin tosiaan ainoa pariton paikalla, mutta en siinä muistanut koko asiaa.