sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tell your children not to walk my way.




Tällaiselta näyttää äitienpäivä. Kun oikein sinnikkästi nukuin pitkään, sain skonsseja ja kahvia suoraan sänkyyn. Ikkuna on raollaan, siitä kuuluu sirkutusta ja liikenteen ääniä. Ikkunalauta toimii juuri niinkuin kuvittelinkin.

Jotta euforiani olisi täydellinen, löysin netistä ison saavillisen Jane Austen -viritteisiä elokuvia. Ja meillä on siistiä. Jos tämä ei rentouta, niin sitten ei mikään. Pyykkiäkin on, jos haluan pestä.

Hämmentävän täydellistä.

Koin pienimuotoisen vaatekaappikauhukohtauksen. Jokunen päivä sitten tajusin, että monet ikäiseni naiset pukeutuvat tavoitellen samaa ajatusta, kuin mitä minä tavoittelin joskus ennen. Ja näyttävät hyvältä. Rock-henkisyys, siis lähinnä mustaa eri muodoissa ja sävyissä. En tiedä, kuinka hyvin kulloinkin tavoitin tavoittelemani asiat, mutta viime aikoina makuni on huomaamatta liikkunut orgaanisempaan suuntaan. Hobittitakkeja ja sen sellaista. Havahduin tajuamaan, että se on helposti tulkittavisa keski-ikäisyyden ilmenemismuodoksi, ja tämä johti erinäisten asioiden ja artikkelien uudelleenarviointiin ja sisäiseen argumentointiin.

Kävin teatterissa. Pukeuduin mustaan mekkoon ja hobittitakkiin, koska olen niin kovin tykästynyt siihen hobittitakkiin. Tällä menolla se singahtaa excelni kärkikymmenikköön viikoissa. Mekon tarkoitus on olla uusi puuma-mekkoni, sen vanhan ja ei enää niin tyylikkään sijaan. Mekon puuma-ominaisuudet eivät kuitenkaan kovin hyvin näy, jos ne peittää hobittitakilla. Ongelmoin kenkiä. Minulla ei oikeastaan ollut asuun sopivia kenkiä, jotka sopivat myös mukulakivikadulle. Sellaisissa tilateissa laitan yleensä nämä:


Valitettavasti tästä syystä ko. Art-merkkiset kengät kehittävät itselleen kyseenalaisen auran. “Ne-aina-vähän-väärät-kengät”.

Teatteri-illan optiona oli jatko kaupungilla. Olin muka tähdännyt asustuksessani siihen, että voisin tehdä sen suoraan teatterista vain muutaman korttelin siirtymällä. Mutta ei. Kiiruhdin kotiin, kaivoin kaapista ne käärmekuvioiset housut jotka olin jo päättänyt testamentata Michael Monroelle jotta hän voisi teetättää niiden materiaalista kolmiosaisen herrainpuvun, vähän kulahtaneen mustan paidan joka on ihan hyvä jos on riittävän pimeää, romua kaulaan ja ranteeseen ja korkeimmat MUSTAT korot mitä löytyi.

Hyvin tehty.

Koska nouseva merkkini on kameleontti, päätän nyt, että en enää laita vaatteita kierrätykseen. Kyllästyttyäni laitan ne kaappiin, ja käytän loppuun joskus myöhemmin.

Teatterista. Kävin tyttärien kanssa katsomassa Addams Family -musikaalin. Sitä suositellaan ja kiitellään niin kovasti, että olin melkein pettynyt kun se oli juurikin suositusten mukainen. Hienoa näyttelijäntyötä, hienoja pukuja, tansseja, heppoinen juoni mutta siihen nähden hyvä käsikirjoitus. Varsinaiset musiikkiosuudet olivat sävellyksiltään ehkä vähän huonoa Disney-tasoa, mutta hyvin ne sen veti.

Merja Larivaara on niin omaleimainen ihminen, että hänen näyttälijänlahjoistaan ehkä paras todiste on se, että aina hetkeksi unohdin hänen olevan Merja Larivaara. Kari-Pekka Toivosen arvostukseni singahti pilviin. Mies osaa näytellä koko kropallaan. Hän ei ole aiemmin ollut minun makuuni näyttelijänä, jotenkin hänen puhetapansa ei saa minua yleensä samaistumaan hänen rooleihinsa. Artikuloi liian selvästi. Tähän asti mielestäni hänen parhaat puolensa ovat tulleet esiin takaa kuvattuina. Joskus on tullut se vaikutelma, että aina kun suomalaisella valkokankaalla pitää näkyä miehen pakarat, soitetaan paikalle Kari-Pekka Toivonen. Nyt siis huomasin, että hän on lisäksi taitava, miehekäs ja uskottava.

Oli ne kaikki muutkin hyviä. Heli Haapalainen on upea.

Näytelmässä on kohtaus, jossa tavis-perhe tulee kylään Addamsien kotiin, ja yrittää kohteliaasti avata keskustelua hovimestari Lurchin kanssa. Lurch vastaa yhtä kohteliaasti hirnahtelevalla mongerruksella ja käsien huitomisella. Tavikset hämmentyvät. Edessäni istuva nuori nainen nauroi tätä kohtausta erityisen makeasti. Hän oli tullut paikalle pyörätuolin ja avustajan kanssa, ja ilmeisesti tilanne kolahti. Hihittelivät kaverinsa kanssaa tätä jonkin aikaa.




5 kommenttia:

  1. Epätoivosesti toivosen pakaroista koitin kuvaa löytää googlesta. Pelkällä nimellä vaan etupuolelta kuvia, ja -n pakarat -päättellä tuli mm. alien, se hirviö siitä elokuvasta...

    VastaaPoista
  2. Hassua. Luulisi, että youtubessa olisi jo oikein meemi, jossa n. 50 kohtausta peräjälkeen, jossa Toivonen on työn touhussa, valkean lakanan ollessa valahtanut juuri strategisesti reiden puoleenväliin. Sen pitää nimenomaan olla vahingossa valahtanut, koska lähtökohtaisesti ilman lakanaa touhuaminen antaisi henkilöhahmoista liian rietastelevan kuvan.
    Minkähän takia myös suomalaisissa elokuvissa kaikki puuhakohtaukset on aina kuvattu nimenomaan valkoisten lakanoiden välissä? Luulisi, että Suomessa olisi toppatäkkejä, joiden pussilakanoissa Finlaysonia ja Unikko-kuosia, ainakin jos yritettäisiin aikaansaada edes jotain autenttisuutta. Vietäisiin samalla Suomi-kuvaa maailmalle, jos vaikka joku elokuva menisi kansainväliseen levitykseen.
    No jatkossa tullaan varmasti näkemään Tom of Finland -kuoseja,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatus elokuvasta, jossa on täkki ja siinä pussilakana, ja ihmisiä sängyssä tuo jostain syystä mulle vahvasti mieleen 70-luvun, sen keltaisuuden ja ruskeuden...

      Poista
  3. Uskoisin että Mr. Toivonen lähettäisi teille pelukopallisen kuvia pakaroistaan mikäli rohkenisitte lähestyä häntä. Pieni huijaus kenties, ilmoittaisitte tekevänne tutkimustyötä näyttelijöiden selkärangan ja alaraajojen alueen lihaksistosta sekä näihin liittyvistä sairauksista joten tarvitsisitte takaapäin otetun kokovartalokuvan, tarkennuksen ristiselästä, pakaroista ja reisien takaosasta (okei, etuosasta myös jos niin haluatte) ja olisitte kovin kiitollisia mikäli Mr. Toivonen lähettäisi vaaditut kuvat imiidiötli teidän ilmoittamaanne sähköpostiosoitteeseen :D

    VastaaPoista
  4. Ei huono idea... aihe kiinnostaa kovin ja voisin myös tehdä vertailevaa tutkimusta esim. Antti Reiniin.

    VastaaPoista