lauantai 9. toukokuuta 2015

Tehtiin juttuja pariskuntana.

Eilen lasillisella jossain vaiheessa havahduin ulkopuolisuuden tunteeseen. Siihen, että tuntui vähän turhalta viettää aikaa siten. Olin väsynyt, en jaksanut innostua puheenaiheista. Lähdin kotiin, ja mietin niitä syitä miksi ylipäänsä olin ollut paikalla.

Syyt olivat ihan hyvät, ja se nyt vain oli sellainen ilta.

Tänään kaikki oli taas toisin. Sain kaksi hyvää yllätyshalausta. Itketti. Päivä jatkui iltaan, syötiin varmaan seitsemäätoista lajia juustoa ja viinejä ja kakkua, leikittiin meikeillä ja pelattiin lautapelejä. Kiljuttiin, otettiin maljat ja oltiin. Tuntui, että olin siellä missä pitääkin. Tämä on minun elämäni. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka olen ihan itse omalla ansiollani elämääni saanut.

Nämä lämpötilanmuutokset saivat minua huomaamaan, että minulla on vähän aiempaa harvemmin se olo, että olen kuokkavieraana joidenkin toisten kulisseissa. Olen omalla tontillani isomman osan ajastani kuin ennen.

Olen myös huomannut, että yleensä siihen, että oloni on hankala, on syy. Joskus syyt ovat kannaltani oleellisia, joskus taas eivät. Usein en voi tehdä niille paljoakaan, vain mennä eteenpäin. Tai polkea hetken vettä paikoillani. Silloin pelkään hukkuvani.

Olen harjoittanut sitä päätöstä, että en vastaa kun kysytään. En siis ole näyttänyt reaktioitani ulospäin, vaan olen pitänyt ne itselläni, ainakin aluksi, kunnes olen käännellyt niitä riittävän monta kertaa ja punninnut niiden painoa. Se on toiminut ihan hyvin. Paremmin kuin ennen. Se ei vaadi paljoa, että jokin toimisi paremmin kuin entinen.

Kello on puoli yksi yöllä. Voisin käydä suihkussa, tehdä uudet meikit ja hiukset ja vaihtaa vaatteita viisi kertaa ja laittaa päälle jotain mustaa ja mennä baariin muiden jatkoksi, kaverit tekstaavat. En jaksa, en millään. Elämäni on täälläkin. Huomenna voisin herätä, juoda aamukahvia ja siivota. Haluan sitä enemmän, kuin huojuoa siiderintahmaisella lattialla lasinsirujen joukossa. Joskus sekin on kivaa.

Kuuntelin muiden naisten puheita. Minua vihlaisee, kun he puhuvat asioita miehistään. Että pelaavat lautapelejä tuttavapariskuntien kanssa. Lakkaavat terassia. Ottavat toisistaan kuvia matkalla. Minulla ei ollut sellainen olo viimeksi kun olin parisuhteessa. Ei tehty sellaisia asioita, tai jos tehtiin, ne ei tuntuneet oikealta. Siitä on niin kauan, että en muista, tuntuiko asiat oikeilta aiemmallakaan kierroksella, silloin alussa. En tiedä osasinko, tai osaisinko. En osaa arvioida suoritustani. Muissa asioissa osaan. Olen melko läsnäoleva äiti, vähän tumpelo ystävä, sinnikäs tai vain tunnollinen, idearikas ja joskus umpimielinen työntekijä.

Koskaan ennen ei ole vihlonut.

Nyt muistin, että 20-vuotiaana olin melko itsevarma, edes pinnasta. Sitten tuli parisuhde ja äitiys, ja ero. Siihen mennessä en ollut enää itsevarma.

Tänä päivänä itsetuntemukseni on paljon suurempi kuin aiemmin. Olen jo pettynyt itseeni ja sitten hyväksynyt senkin. Itsevarmuuteni ei ole enää sitä, että uskoisin olevani loistava, mutta tiedän, että olen erehtyväinen ja vähän kömpelö ja toheloin, mutta siitäkin selviää. Aika monet ihmiset pitävät minusta silti.

Jos joku väittää, että se riittää, että kelpaa vain itselleen, minä olen eri mieltä. Ei tarvitse kelvata kaikille, eikä idiooteille, mutta jokainen tarvitsee ihmisiä, edes yhden, jolle kelpaa. Sen ei tarvitse olla puoliso, se voi olla vaikka bussikuski joka odottaa pysäkillä jos olet myöhässä.

Kun katson parisuhteita, sellaisia suhteita jotka kestävät pitkään, minusta niissä on oleellista hyväksyntä. Että näytetään toiselle "Minä hyväksyn sinut näiden kaikkien muiden ihmisten edessä puolisokseni". Minä en hyväksynyt.

2 kommenttia:

  1. Tulee kiva olo ajatellessa sellaista ihmistä, jolle tietää kelpaavansa. Siitä sen viimeistään tunnistaa :)

    VastaaPoista