lauantai 23. toukokuuta 2015

Kingdom come.

Eilen ja koko viime viikon riuhdoin ja riehuin töissä niin, että kylkilihaksissa ritisi. Heitin hartiavoimin pinoon laatikkoa ja mappia ja exceliä ja powerpointtia ja puhuin niin että vaahto kuohasi suupielistä, selvitin, solkkasin, ja yritin samalla pitää asioita kuvittavat käsiliikkeeni hillittyinä. Perjantaina viittä vaille neljä mielessäni välähti, että tämä putki ei voi jatkua voitokkaana enää pitkään, lähdin kotiin siltä seisomalta. Hyvä päätös.

On autuas olo, kun asiat, jotka ovat monta kuukautta velloneet vain hämärinä hahmotelmina, vihdoin rakentuvat käsiteltäviksi kokonaisuuksiksi. Pidän työstäni, ja aina joskus koen kovasti eläväni kun teen sitä. Työjutut ovat kuitenkin vallanneet elämästäni liian ison osan viime viikkoina, ehkä kuukausinakin, mutta en ole sitä muuttohässäköinniltäni niin huomannut. Olen työllä ja vaivalla opetellut, että vapaa-aikani on omaani, ja silloin ei pidä työtä tekemän eikä ajatteleman. Harmittaa, että sen oppimiseen meni niin kauan, mutta hyvä, että edes nyt. Silti rakentamani tulvamuuri aina välillä sortuilee tai ei ole riittävän korkea. Ja vaikka en tee tai ajattele työtä, joskus huomaan, että kaikki energiani ja jaksamiseni onkin jäänyt muurin toiselle puolen.

Tälläkin viikolla olen ollut joka ilta todella väsynyt, jaksanut vain välttämättömät ja ehkä sen yhden tarpeellisen asian. Tehnyt vain ihan vähän pidempää päivää, mutta rutistanut itseäni kierteille kuin pyykkiä josta yritetään saada viimeisetkin pisarat likavettä irti ennen uuteen huuhtelusaaviin nakkaamista.

En minä haluaisi sellaisia arkipäiviä jatkuvasti. Haluan tulla töistä, henkäistä vähän, laittaa ruokaa ihan rauhassa ja kiukuttelematta liikaa väsyä ja nälkääni ja syödä kunnollisia asioita tyttöjen kanssa, ja sen jälkeen vielä ehtiä ja jaksaa liikkumaan tai tehdä jotain muuta, mikä edistää elämääni, johon työ ei mitenkään liity.

Kaksi asiaa on kuitenkin mennyt kovasti eteenpäin. Toinen on aamut. Aamurutiinini on asettunut nyt niin, että tiedän ennättäväni töihin ihan kivasti, vaikka herään vähän myöhemmin kuin aiemmin vanhassa kodissa. Olen rauhoittunut siihen tietoon, ja aamuista on kadonnut kiire. Nyt minä vihdoinkin ihan oikeasti aamuisin tiedän istuvani koneelle puoleksi tunniksi kahvikupin kanssa, en erikseen lipsahda siihen tai varasta sitä aikaa jostain. Se ei ole mikään "jos minä ihan vähän, ei tässä kauaa mene" -hetki, vaan tiedän, että siinä menee se puolisen tuntia vaikka en katso kelloa, ja ihanaa, se hetki on nyt. Juon ison kupin kahvia maidolla. Ikkuna on raollaan, sieltä tulee viileää ilmaa joka tekee lakanoista sileät ja tuoreet ja olen jo tottunut autojen ääniin.

Joskus kadun äänissä on hiljainen kohta. Jos lämpötila on oikea, ilma kantaa ääntä jalkakäytävältä tänne kolmanteen kerrokseen kuin se kuuluisi vierestä. Eilen kuului skeittilaudan kolinaa, ja miesääni lauloi vähän haparoivasti "on tammikuu-uu-uu".

Toinen asia on uni. Nukun paremmin, viime yönä myös enemmän. Kävin vihdoinkin kirjastossa ja eilen asettelin itseni vaakatasoon jo kahdeksalta, ahmin yhden kirjan ja nukuin aamuun asti. Ei telkkaria, ei Netflixiä. Ei pubia eikä terassia eikä bluesbändiä. Ei punaviintä.

Kirjastoon ehdin keskiviikkona siten, että lainausaikaa oli huikeat 12 minuuttia. Kahmin hyllyiltä turvallisuushakuisesti neljä kirjaa, ja kotona huomasin, että ne olivat kaikki naiskirjailijoiden. Hyvinkin tuttuja ja ennalta-arvattavia valintoja, mutta seuraavalla kerralla teen jotain rohkeaa ja tajuntaaräjäyttävää.

Anna Jansson - Haudan takaa. Dekkari, jonka joko olen tai en ole lukenut aiemmin. En kuitenkaan muista juonta, joten se ei haittaa. Jos oikein muistan Janssonin päähenkilö on ruotsalainen nainen, jolla on niin kiire, ettei koskaan ehdi pestä hiuksiaan. Siinä on jotain kiehtovaa.

Dekkareissa minua ylipäänsä vähät kiinnostaa kuka murhasi kenet, seuraan vain sitä miten hetkellisesti äärimmäisessä stressissä oleva kyvykäs henkilö elää hetkestä toiseen välillä ratkoen ongelmia, välillä syöden epäterveellisesti, ja minua kiehtoo erityisesti ne kohdat, joissa kaiken tuon keskellä on joku rentouttava hetki. Sue Graftonin kirjat ovat lemppareitani tässä.

Margaret Atwood - Kissansilmä. Olen melko varmasti lukenut tämän aiemmin. Atwoodin lukeminen saa tuntemaan nöyryyttä, vaikka hänen aiheensa ovat usein melko vastenmielisiä. Sen vähän perusteella mitä olen lukenut Atwood on taitavin kirjailija kaikista. Ja koska lainasin vain naisten kirjoja äsken, korostan sanaa kirjailija, en naiskirjailija. Atwood taittelee ja kerrostelee juonen niin monin kerroin, että kun lopussa hän puhaltaa origamin eloon, ei voi kuin ällistellä. Ja silti tuo temppu on vain mitätön muotoseikka kaiken sen ajatuksen ja sisällön lisäksi. Sokea surmaaja on tästä ehkä paras esimerkki. Kannattaa lukea myös Oryx ja Crake, ja sen perään Herran tarhurit. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Muistan vieläkin sen kauhun, kun luin Orux ja Craken, eikä Herran tarhureita vielä ollut, tai en tiennyt, että se oli jatko.

Olen usein umpimähkäinen ja valistumaton.

Jane Austen - Mansfield park, englanninkielisenä. En tunne Oulun kaupunginkirjastoa niin hyvin, että olisin löytänyt suomenkieliset. Tätä tuskin tarvitsee perustella, koska olen minä.

Pauliina Rauhala - Taivaslaulu. Tämä on edelleenkin täällä Oulussa viikon pikalainana. Otin mukaan, koska se oli kerrankin tyrkyllä, ja tästä on puhuttu paljon. Luen harvoin mitään uutta ja ajankohtaista, koska en osta kirjoja, ja olen ollut laiska kirjastoilemaan viime aikoina.

Olen kyllä ajatellut ostaa n. 50 vanhaa kirjaa ihan vain sisustukseksi olohuoneeseeni. Jotain kulunutta ja kaunisselkäistä. Näyttäisin sivistyneemmältä.

Luin Taivaslaulun eilen. Kaunis, ehkä minun makuuni liiankin rimssuinen tapa kirjoittaa. Vähän kiikkuu teennäisen rajoilla tyylilajillisesti, mutta silti alta pilkottaa riittävästi pyrkimystä mahdollisimman lähelle rehellisyyttä. Aihe kiinnosti.

Asuin kylässä, jossa puolessa taloista ei ollut tv-antennia. Väkiluvusta reilusti yli puolet kuului lestadiolaisyhteisöön, koulut kasvoivat ja laajenivat koko ajan. Kesäisin kylän tiet lainehtivat leikkiviä lapsia, talvisin teillä pelattiin lätkää. Kun auto lähestyi, pojat siirsivät hopusti maalit syrjään, ja auton kuljettua takaisin.

L-yhteisö on tarkkarajainen ja suljettu, joten yhdessätoista vuodessa näin siitä havaintoja vain lähinnä lasten kautta. Omilta lapsiltani, päiväkodista, koulusta, eikä asioihin useinkaan liittynyt mitään dramatiikkaa. Oli hyvin rauhallista. Lestadiolaiset ja ei-lestadiolaiset olivat kuin kaksi diaa päällekkäin, maantieteellisesti samassa kuvassa, mutta täysin erillään, ja niitä saattoi katsoa vain yhtä kuvaa kerrallaan.

Kirjan kuvaukset koulunkäynnistä, pukeutumisesta, naisten kulttuurista vastaavat hyvin omia ajatuksiani, ja olin lukiessani voitonriemuinen, että omat sivusilmähavaintoni tulivat esiin noin suurilla painoarvoilla. Ommellaan ja leivotaan taitavasti, valtavasti, kahdehtimiseen asti, naisen kyvykkyyttä mitataan mangojuustokakuissa. Kohkataan uusista resepteistä ja neulemalleista. Kun ei katso telkkaria, ehtii vaikka mitä, teoriassa ainakin. Naisten tavoitteet elämässä ovat erilaiset kuin miesten. Tytöt eivät sano mielipiteitään ääneen koululuokassa. Tytöt saavat olla pois koulusta kun on pikkusisaruksia hoidettavana.

Diiva huokaili joskus miten ihanaa olisi jos meilläkin olisi iso pirtinpöytä ja paljon sisaruksia joiden kanssa leikkiä pimeänpiiloa, se sama idylli kuin naapurissakin, askarreltaisiin ja leivottaisiin yhdessä. Laulettaisiin. Diiva ui sujuvasti mukaan vaellusretkille joissa oli rukoushetkiä, Suviseuroille en päästänyt.

Toisaalta Diiva huokaili myös, että isona hän haluaa olla seuraava Miley Cyrus ja yhtä hieno isä perheelleen kuin Charles Ingals Pieni talo preerialla -sarjassa, joten en ollut missään vaiheessa erityisen huolissani, että hän antaisi vanhoillisen nais-mies-jaottelun rajoittaa omaa horisonttiaan.

Vihaan askartelua, leivon joskus. Tunnistan kirjasta jotain kaikuja riittämättömyydestä, jota minäkin, täysin ulkopuolinen maailmallinen pakana, työssä käyvä kahden esiaviollisen lapsen yksinhuoltajaäiti onnistuin tuntemaan ihan vain asumalla samalla neliökilometrillä noiden naisten kanssa, joita kirja kuvaa molla-maijoiksi.

Lapsentekopakko on kirjassa suuressa roolissa, kuten varmasti lestadiolaisperheiden elämässäkin. Kirja tarjoaa näkökulmia siihen mihin se perustuu ja miten sitä ylläpidetään. Minusta nykymaailmassa on absurdia ihannoida ajatusta siitä, että ihmisten erityisesti pitäisi tästä vielä lisääntyä ja täyttää maa.

En ole kotoisin Oulusta, joten lestadiolaisuus ilmiönä ei ole minulle lapsuudesta asti tuttu. Meilläpäin tunnettiin kyllä käsitteenä körttiläisyys, joka oli jotain 1800-luvun tyylistä mustiinpukeutunutta jyrkkyyttä ja tiukkoja nutturoita. Lisäksi oli helluntailaiset ja jehovat, mutta ne olivat marginaali-ilmiöitä. Mormonejakin oli, mutta vain kaupungissa asti. Ei mitään sellaisessa mittakaavassa kuin lestadiolaisuus Oulun seudulla tänä päivänä.

Olen vasta aikuisiällä herännyt tajuamaan yhteisössä nämä näkymättömät ja näkyvät rajat, ja ne ovat joskus kummallisia, joskus surettavia. Näen myös paljon kauniita rajanylityksiä ja hyvää tahtoa. Ihmisiä.

Jos en asuisi täällä, saattaisin helpommin pitää Taivaslaulun maailmankuvaa korkealentoisena fiktiona.

Kello on nyt kohta yksi päivällä. Olen lusmunnut sängyssä koko aamun kahvia juoden ja naputellut, tyttärien vieraillessa nyhjäämässä vieressä elämineen. Tämäkin on juuri sellainen aamu kuin pitäisi ollakin, vaikka tämä on venynytkin vähän pitkälle. Eilenkin oli sellainen hetki, kun laitoimme ruokaa ja kuuntelimme musiikkia.

Manguin Diivaa keittämään minulle toiset aamukahvit. Viikonloppuna juon aina kahdet. Ja arkenakin, yhdet kotona ja toiset töissä. Diiva kieltäytyi useasti, torui liiallista kahvin juontiani ja julisti että nyt hän kyllä keittää minulle teetä. Kolisteli t-kannun kanssa keittiössä ja minä huusin vastalauseita, ei kofeiini-addiktille voi väkisintarjoilla teetä aamulla, olin julmistunut ja aivan kiukku-itkua pusasin kun hän kantoi haudutetun t-kannun ja höyryävän mukin huoneeseeni suurieleisesti. Kupissa oli silti kahvia.

Ihana lapsi.

2 kommenttia:

  1. Kirjoitin eilen pitkän kommentin, sitten kesken kaiken menin klikkaamaan tuota linkkiä, ja kommettihan tietysti hävis sen tieltä. Suutuin itelleni niin, että en voinu enää uudelleen kirjoittaa. Kehuin, että lapsesi ovat persoonallisia. Ja mietin Atwoodista, että en oo lukenu enkä varmaan pysty lukemaankaan, kun en pysty käsittelemään monia irrallisia juonenpätkiä ja monikerroksista kerrontaa...

    VastaaPoista
  2. Kiitos :) Kyllä ne on persoonia, erilaisia sellaisia. Huumorintaju on niillä valtavan ihana molemmilla. Nyt huomasin, että olen kirjoittanut t-kannu, kuten t-paita. Pöljyys.
    Atwoodin Sokea surmaaja sai minut erityisesti ihan hämmennyksiin, olin oikein huolissani kirjan edetessä, että miksi en ymmärrä vieläkään mitään, mikä tästä rakentuu. Ja silti sitä halusi lukea, kun se on niin hyvä.

    VastaaPoista