Kun aika on tai muuten vaan.

Saleilu on mukavaa. Tein tänään sellaisia polvikyykkyjä, vai miksi niitä sanotaan, joissa toinen jalka on edessä ja takimmaista polvea notkistetaan lattiaa kohden, ja jaksoin kaikki mitkä pitikin. Se näytti oikein hyvältä peilistäkin. Tai ehkä vain näytin ylipäänsä sutjakammalta, kun normaalit jumppahousuni olivat pyykissä ja olin liikkeellä vanhoissa trikoissani ja hullun isossa Ramones-paidassani. Siinä, joka joskus mystisesti katoaa, ja vältän tekstiilikaksostelun nuorempien ja rock-henkisempien ihmisten kanssa kuin ihmeen kaupalla. Kohta se mystisesti katoaa kaapistani ja excelistäni, koska se on jo aika hiutunut. Ja voi olla, että se vieno haju on jo pysyvä ominaisuus.

Jostain syystä aina, kun tapaan salilla tuttuja, minulla on jotain nuhjuista ylläni tai vähintäänkin paita väärinpäin. No, aina ei voi voittaa. Minulla todistettavasti olisi yksi ja puoli aivan uudenkarheaakin saleiluasua, mutta pyykinpesutarmoni ei ole enää entisensä, joten todennäköisyys että se osuu ylleni samaan aikaan kun tapaan henkilön joka yllättyy ajatuksesta, että minä saatan harrastaa liikuntaa tai ylipäänsä mitä tahansa, on melko pieni.

Ihmiset uudistuvat. Useakin julkiavautuja on jättänyt vanhan hiekkalaatikkonsa ja siirtynyt uuteen, osa jopa kertomatta missä se uusi sijaitsee. Minäkin haluaisin uudistua. Tai ehkä olenkin niin tehnyt, mutta en pidä lopputulemasta. Tai näen itsestäni nyt erityisesti sellaisia piirteitä, joista en erityisesti pidä. Ehkä pitkästä aikaa ehdin katsomaan itseäni tarkemmin, ja sitten näen yllätyksekseni kateutta, pelkoa, ilkeyttä, heikkoutta, joista ennen olen armollisesti katsonut sivuun, koska minulla on ollut riittävästi mietittävää muutenkin. Nyt mietin, miksi nuo asiat ovat päässeet pintaan, ja onko elämässäni olosuhteita, jotka rasittavat minua tavoilla jotka estävät minua joko olemasta se mitä parhaimmillani olen. Tai näkemästä itseäni edullisessa valossa.

Joskus pieni itsepetos piristäisi. Epäilen, että vikaa on oikeasti myös olosuhteissani, koska omat pyristelevät korjausliiikkeeni eivät saa aikaan muutosta. En koe tsemppaamista palkitsevaksi.

Ehkä tätä kutsutaan aikuistumiseksi. Nyt ymmärrän senkin kliseen, että aikuiset ovat harmaita ja tylsiä, ja ne poikkeukselliset aikuisiän saavuttaneet aikuiset jotka eivät ole harmaita ja tylsiä, ovat niitä, joista kirjoitetaan lastenkirjoja.

Minulla on aavistus, että tulen törmäämään lähiaikoina vielä moneen kliseeseen.

Join muuten tätä:



Jotenkin onnistun olemaan yllättynyt siitäkin, että Detox-tee saa minut ravaamaan vessassa kuin mielipuoli ja sen lisäksi minulla on finnejä oudoissa paikoissa. En nyt mene enempää yksityskohtiin.