Yritän kovasti olla tyytyväinen kaikkeen juuri nyt. Neljä päivää vapaata, tyttäret huomisesta lähtien muutaman päivän sukuloimassa, mutta kuitenkin palaavat siten ajoissa, ettei minun kannata itse lähteä sukuloimaan toiseen suuntaan tässä välissä. Sukulaiset ovat sen verran kaukana, ja minulla on vielä maalaamattomia seiniäkin. Saan siis olla taas ihan rauhassa kotona ja tehdä mitä lystään.
Kyllähän minä olenkin ihan tyytyväinen, kaikki on tosi kivasti, mutta en vain ole oikein tottunut tähän olosuhteeseen. Että on ihan kiva, eikä edes ihan vahingossa.
Työtahtini kiihtyi koko viikon, ja huipentui kello 15 aikaan tänään kun löysin projektilleni täydellisen teemabiisin. Vauhti saattoi olla jopa vähän liian kova ja kun neljältä tein äkkijarrutuksen, olen nyt vieläkin mahdollisesti vesiliirrossa ja ehkä siksi mikään ei juuri nyt tunnu miltään. Jännää odottaa, törmäänkö kohta johonkin.
Hetki sitten oli se hetki, jolloin olisin syönyt suklaata tai pullaa. Olisin täyttänyt sillä jonkinlaisen tyhjän kohdan, iloisuuden puutteen. Kun en juuri nyt jaksa tehdä mitään, mikä ilostuttaisi minua. Aina ei vain jaksa, koko ajan ei jaksa tehdä jotain. Siihen kohtaan tulee se tyhjä kolo.
Ja miten minä olen kaivannut ja odottanut näitä tyhjiä kohtia, minulla olisi kahdeksantoista asiaa, joita en ole mahduttanut mihinkään, ja kun sitten vihdoinkin olisi se pöydänkulma tai hyllynnurkka vapaana, niin eikös siihen voisi tukkeeksi vaikka laittaa 200 grammaa hasselpähkinäsuklaata.
No en ala suklaata, enkä jaksa mitään muutakaan, joten nyt sitten olen ja täällä vähän kaikuu tyhjyyttään.
Nyt pitäisi siivota keittiö, mutten taida jaksaa. Huomenna jaksan paremmin.
Olen miettinyt, että minun pitäisi tosissani opetella olemaan ihan hiljaa ja tekemättä mitään. Olla edes pari minuuttia päivässä ihan vain hiljaa, tekemättä mitään, kuuntelematta, ajattelematta. Tehdä se, vaikka en olisi suorittamassa bodybalancea, ja joku PT käskisi olemaan ajattelematta ja aktiivisesti rentouttamaan takahampaani.
Tuonkin jutun on jo joku keksinyt ennen minua, ja sitä kutsutaan meditaatioksi. Nyt se tuli ihan itselleni mieleen, että aivoni taitavat kaivata tuollaista tapaa.
Ehkä siksi olen nyt havahtunut tarvitsemaan tuollaista, että autolla ajoa on vähemmän. Lyhyempiä matkoja. Kyllä tämä elämä nyt pyörii ja kolisee kuin halko ilmastointikanavassa ennenkuin asettuu. Välillä pitkittäin, välillä poikittain. Ensin on liian vähän aikaa, kun joutuu ajamaan autolla, sitten on enemmän aikaa, ja sitten sitä on liian vähän autossa istumiseen.
Jos istuisin sohvassa ja muka mielessäni ajaisin pottupeltotietä vanhaan kotiin 28 minuuttia joka päivä, ei kuluisi bensaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti