En jaksanut kierähdellä itsesyytöksissä ja inhossa kovinkaan kauaa. Kukaan ei kuollut tai edes haavoittunut, ylpeyteni on sen verran arpinen ja karaistunut korpisissi, ettei se moisesta säikähtänyt. Siis siitä, että en enää jaksanut sinnitellä hyvän maun rajalla, vaan maistelin kaikkea hyvää muka ihan poikkeuksella ja vain vähän, vaikka oikeasti siis en muka syönyt.
Itsepetoksellakin on rajansa, ja nyt itseisarvoistani rehellisyys voitti ah niin ihanan itserankaisun.
Kyllä minä kuitenkin monta viikkoa, ja ihmeen monta viikonloppuakin olin aivan täysin sokerittomalla. Poikkeuksellisen monta. Sen verran monta, että se uursi elämäni suistoon uusia uomia käytökselleni. Että kun olen kaupassa, vaikka nyt saisin, en sitten ostakaan karkkia, koska se ei lopulta olekaan niin tärkeää. Tai että eväät junamatkalle ovatkin ceacar-salaatti ja vichyä. En olekaan hukuttautunut vaniljajäätelöön ja kinuskikastetikkeeseen, koska söin jo vähän Lidlin paistopisteen juustokakkua (ihan ok, muttei vedä vertoja itse tekemälleni), ja lisäsokerista tulisi vain pöhnäinen olo.
Huokaisen nyt vähän helpotuksesta, olen hetken ja syön mitä huvittaa, ja leivon jotain kivaa viikonloppuna koska minun pitää jälleen löytää keittiön käytön iloisuus. Se on kadonnut jonnekin, varmaan vähän liian vetolaatikon limittäin pinoutuneiden makarooni ja caschewpähkinäpussien väliin.
Matkailu avartaa. Tein ihan vain pienen kotimaantyömatkan, yksi yö, paljon puhumista eri tyylilajeissa (mm. tunnollinen, seurallinen, kepeä, uskoutuva, pirskahteleva, vakuuttava, luottamusta herättävä, innostava, informatiivinen, jaaritteleva). Nyt kun mietin, niin ensi kertaa varten voisin lisätä listalle kategoriat hillitty ja asiallinen. Kuuntelin myös Tampereelta Seinäjoelle asti yksityiskohtaista selostusta siitä, miten erityisen pieteetillä voi suhtautua ruuanlaittoon. Nyt siis tiedän, että jos haluan tehdä chutneyta, mutta en käyttää siien tuoretta inkivääriä, kannattaa tehdä raparperichutneyta. Tämän reportaasiin koko laajuus ehkä hieman latisti heiveröistä ja orastavaa intoani ryhtyä jälleen keittiöhengettäreksi, mutta oli muuten avartavaa.
Join ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen omenasiiderin. Siitä tuli kahden päivän päänsärky, joten en ole ihan turhaan moista ainetta vältellyt.
Siiderin lisäksi kaikki eri ääneni pyörivät päässäni vielä koko viime yön, ja aamulla otin särkylääkkeen.
Istuin aamupäivän kuuntelemassa innostavaa puhujaa. Yrittäjä, joka oli oikein tosissaan intohimoinen ideoidensa suhteen. Ja yrityksensä. Paikka oli juuri sellainen klassinen IT-alan hipsteriluola, jossa on värikkäitä eriparihuonekaluja, pallomeri, ja varmaan aina perjantaisin syödään jäätelöä. Olen nähnyt vähän rennompiakin paikkoja.
Se oli joka tapauksessa mukavaa. Mieleeni palasi terve epäilys, ettei kyynisyys olekaan kaikkein käytännöllisin ja vaivattomin tapa porskuttaa eteenpäin. Ainakin oli mukavaa kuunnella jonkun toisen puhetta pitkään, ilman mitään olettamusta vastavuoroisuudesta.
Voisin ehkä mennä ihan surutta treffeille jonkin sellaisen epätoivoisen tyypin kanssa, joka vain pälättää niin ettei toinen saa suunvuoroa, ja on siksi ikuisessa ensitreffilimbossa. Näin ne stantardit madaltuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti