Hän auringon sai suortuvilleen.

Löysin hauskan paikan, jossa voi kävellä suoraan maan päällä. Siis ei asvalttia välissä, ja se maakin on vähän pehmeää. Se kohta polusta on joen penkalla, kohdassa jossa vesi kerääntyy ja latautuu täyteen pyörteitä ja poimuja odottamaan voimalaitokseen pääsyä.

Tänään en ehtinyt sinne, koska piti etsiä toinen paikka, jonne luulin löytäväni aivan heittämällä, mutta onneksi minulla kuitenkin oli navigaattori. Kävin, näin, otin pari kuvaa, muodostin mielipiteen ja poistuin. Diiva ja Kaunomieli olivat autossa mukana, ja koko auto haisi pääkallolta. Sellaiselta pääkallon muotoiselta hajuvedeltä siis, ja Diivalle tuli pää kipeäksi, mutta hän oli hyvin kärsivällinen.

Ajoimme 20 kilometriä ikkuna auki, josta syystä ihana autoni luuli, että saavuttaaksemme +19,5 asteen sisälämpötilan ilmastoinnin täytyy henkiä +30 asteista ilmaa.

Tämän jälkeen virkistimme muistojamme sivistyneen maailman laidalla, entisessä kotimäkkärissämme. Siitä olisi puolet vähemmän matkaa vanhaan kotiin kuin täältä. En vielä halua ajaa sinne asti tai sieltä ohi. Mäkkärissä käynti ei ollut niinkään kamalaa, siellä oli meluista ja likaista ja vähän ankeaa, eikä erityisiä nostalgioita noussut pintaan.

Ruoka oli kyllä vähän pahaa. Mansikkapirtelö oli hyvä, mutta se kanapihvi oli hyvin epäilyttävä. Pihvin keskellä erottui joitakin kohtia, joissa oli lihassyitä, mutta muuten pihvi oli vaaleanpunaista kumimaista massaa.

En myöskään tihrustanut kaihon kyyneliä entisessä lähiprismassani. Siellä oli aivan liikaa ihmisiä taistelemassa viimeisistä nakkipaketeista ja perunasalaateista. Nyt kuitenkin jääkaapissa on jotain, millä lapset voivat ruokkia itsensä jos en ilmesty huomenna kotiin töiden jälkeen lainkaan, ja olen hyvinkin lähellä sitä tilannetta, että näin saattaisi käydä. Tai jotain, mistä voi askarrella keskivertoa fiinimmät eväät, jos perjantaina onkin kaunis ilma, ja voisin retkottaa ulkona jonkin lehdettömän puun alla viltillä, joka ihan vain vähän kastuu routaisessa maassa, lukea kirjaa ja uskotella itselleni että oikeastihan tämä aurinko lämmittää, eikä vain värjää kaikkea vähän keltaisemmaksi ja erityisesti häikäise silmiä. Lisäksi hörppäilisin termarista kahvia, ja välillä jotain kuplivaakin.

Koska olen järkevä, ja suunnitelmallinen, olen varautunut tällaiseen skenaarioon ja hankkinut kuplivaa peruna-pyyhe-shampanjakaappiini. Toisaalta, koska olen spontaani, ailahtelevainen ja minulla on tapana lykätä joitakin asioita huomaamattani liian pitkään, en ole vieläkään käynyt kirjastossa, eikä minulla ole mitään innostavaa, mukaansatempaavaa luettavaa joka saisi minut unohtamaan sen, että maa on aika kova ja muhkurainen, ja jonka kansi myös profiloisi minut älykkääksi, yksilölliseksi ja kiinnostavaksi persoonaksi.

Viimeksi olen lukenut jotain paperista ja kirjanmuotoista Pariisissa. Siellä minulla oli mukani Austenia mukaileva enlannikielinen murhamysteeripokkari, joka oli vähän heppoinen, mutta äärettömän paljon tuhdimpaa luettavaa kuin rautatiekirjakupasta nappaamani pokkari, jonka juonenkerronnan huippukohtia olivat ne, joissa päähenkilö huomasi puhuvansa itsestään ja omista ongelmistaan liikaa, ja yritti kääntää keskustelun juttukaverinsa kuulumisiin. Miten sulava osoitus sankaruudesta ja yksinkertaisesti vain kertojaäänen kauniista luonteesta.

Happamia ja sitä rataa.