sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Kai mä hengitän.

Päivä kuusitoista, eikä tämä helpota. Päinvastoin, tunnen suurta kaihoa, ikävää, poltetta kupeissani ja houkutus on suuri. Jotenkin raja lankeemuksen ja kurin välillä on selkiytynyt mielessäni, enkä ole niin suuressa vaarassa kadottaa tähteäni kuin aiemmin, mutta hauskaa tämä ei ole.

Jos vastaavasti sokerittomuus takaisi sen, että kilot vain tipahtelisivat sinne tänne, ja kiitäisin painonhallintaexcelissäni lukemalta toiselle aivan siivillä, en valittaisi näin paljon. Tuntisin, että tämä kannattaa. Nyt se tunne on hyvin kyseenalainen, vaikka toistelenkin itselleni, että voin aivan hyvin, ja enää kahdeksankymmentäneljä tällaista päivää.

Ehkä olen myös etsinyt lohtua vääristä paikoista. Juustosuikeropussista. Aurajuustoperunoista (niistä menee suorastaan hiprakkaan kolmannen lautasellisen jälkeen). Voileivistä, jotka tuskin kannattelevat voin ja kermajuuston painoa. Silti, olen arvioinut, että minun sokerinsyöntimäärälläni ja sen lakkautuksen toimeenpanemisella pitäisi olla merkittävä vastavoimallinen vaikutus kaikkeen muuhun.

Harkitsen vehnästä luopumista. Vehnä itsessään, ilman pullataikinaksi leipomista ja sokerikuorrutteislla voisilmällä koristamista ei ole niin suuri nautinto, että se tuntuisi nykyisessä limbossani yhtään miltään. Ehkä se vähäntäisi myös osaltaan voin syöntiä, kun ei ole mille levittää. Paitsi hapankorput, ruisleipä ja sen semmoinen. Höyrytetyt kasvikset.

Mitähän seuraavaksi.

Olen muutenkin kuin amputaatiopotilas. Tunnen haamukipua siinä kohdassa, missä ennen oli talo ja piha. Nykyisessä kodissani on kaikki ne ihanuudet ja hyvät puolet jotka oletinkin, ja olen suunnattomasti nauttinut elämän helppoudesta ja avartumisesta. Silti, kun illalla laitan silmät kiinni, pystyn kävelemään vanhassa talossa, katsomaan ikkunoista ja muistan jokaisen oksan pihan puissa. Tunnen sen lattian jalkojen alla, ovenkarmit sormissani. Haistan. Jos menen takaovesta ulos, ja näen ne männyt ja omenapuut ja kukkapenkin odottamassa lumen alla ja sen polun, se kipu tuntuu eniten. Kesken päivän saatan muistaa, miten lenkkipolku kaartui ja miten siinä kohdassa oli kuoppa, jossa jalka putosi maahan vähän pidemmän matkan kuin muulloin. Pehmeän turpeen ja jäkälän.

Se on niin todellista, että toivon, etteivät nykyiset asiakkaat näe minua kummittelemassa. Tältä se varmaan tuntuu.

Ei se ollut helppo päätös, vaikka varmasti aivan oikea. Taltutan näitä tunteita käymällä rautakaupassa ja vertailemalla eri valkoisen keskenään, siivoamalla ja yksinkertaistamalla, tekemällä sentti kerrallaan lisää tilaa jotta tämä ei tuntuisi niin sokkeloiselta. Kokoan tätä uutta vieläkin pala kerrallaan. Itkettää, kun Diiva ei mahdu tanssimaan olohuoneessa yhtä hyvin kuin vanhassa, vaikka ei tämäkään mikään miniatyyrikokoinen ole.

2 kommenttia:

  1. Toivottavasti selviät keväästä ja kesästä... silloin luulis kaihon olevan suurin. Mutta ensimmäisten jälkeen varmaan helpottaa.

    VastaaPoista
  2. Kyllähän minä selviän mistä vaan. Keksin sinnikkäästi muita juttuja tilalle. Adoptoin puita uusien lenkkieni varrelta ja istutan salaa krookuksia jonnekin joutomaalle.

    VastaaPoista