keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Ja minulla on aikaa.

Ah. Tunsin tänään olevani tarmokas töissä. Kirmasin ahtaan aitaukseni ulkopuolelle pari kertaa, tein muutaman leuhkan kiepin, ja palasin voimieni tunnossa. Parempi tämä kuin puristella nyrkkejään hiljaisessa raivossa itsesäälin kyynelten poltellessa silmäkulmissa.

Minulla muuten saattaa olla alkava silmätulehdus. Todennäköisesti olen kuitenkin vain hieraissut silmääni vähän liian kovaa, ja se on ärtynyt. Tai sitten se on ne katkerat kyyneleet.

Mitähän muuta. Sosiaalinen kalenterini alkaa täplittyä melko tasaiseen kaikenlaisilla väriläiskillä, kulttuuria ja sen semmoista. Niinhän tässä piti käydäkin, mutta olen oikeasti hämmästynyt silti. Ja tunnen ihan pientä syyllisyyttä, että olenko menettämässä otteeni arjen vallankahvasta ja huostaanotetaanko lapseni jos jätän ne perjantai-iltaisin kotiin netflixin ja 400 gramman jäisen naudanjauhelihapaketin kanssa liian usein. Toinen enää edes voitaisiin huostaanottaa, ja on ollut päiviä, jolloin olen lausunut tuon kauhukuvan ääneen vähän liian optimistisella äänensävyllä.

Sitten on se maalipääläri, jolla pitäisi maalata lisää seiniä. Ja varattu kirpparipöytä, jonne varmasti löytyy jotain vietävää, kunhan alan ja siivoan sen vietävän täyden vinttikomeron. Ja jäsenyys liikuntakeskukseen. Kaunomielellä on jo habat. Olen jälkeenjäänyt, koska olen tehnyt kaikenlaista muuta. Istunut pubissa. Maalannut. Siivonnut. Reissannut työn takia, saanut vihdoin uudet hiukset, katsonut telkkaa ja hekottanut mustikkapiirakkaa ja jäätelöä syöden. Joo-o, tein poikkeuksen, koska en jaksanut alkaa selittämään ruokavalioasioitani äidille. Olisin saattanut saada hyviä neuvoja, ja olen todella huono vastaanottamaan sellaisia. Esipuberteetti pukkaa ilmoille niissä tilanteissa.

Lupaan jatkaa sataa päivää tarvittavan määrän eteenpäin.

Yritän edelleenkin päässäni niputtaa eri ajanjaksoja "sitten kun" -elämän vaatimiin pätkiin. Että ennen tuota kohokohtaa on tämä pompsi päiviä, ja sitten on nuo poikkeuspäivät, ja sen jälkeen sitten se kausi. Vaikka oikeastihan tämä on ihan vain loputon sillisalaatti, jossa yhtenä päivänä tehdään yhtä ja toisena toista, ja jossain välissä voisi vaikka liikkuakin, eikä sitä liikuntoa tehdä ajatellen että liikun siihen asti kun olen saavuttanut jonkin tavoitteen, vaan pitäisi tajuta että tästä lähtien liikun. Tuossa lopussa oli piste, en kirjoittanut sitä sitten toiseen kertaan erikseen.

Äitini on vierailunsa aikana ommellut kaiken, mitä voi ommella. Vanhan sohvan istuintyynyt ovat saaneet retrot päälliset, eivätkä enää ole haaltuneen tiilenpunaiset vaan kahta eri vinkeää murrettua sinisen sävyä kauniilla kuvioilla. Turkoosi ja petrooli. Vanhoja verhoja sieltä oudolta kirpparilta, josta aina löytää kaiken mitä etsii. Turkoosia kangasta on myös varapatjan päällä. Yhtenä iltana löysin yöpukuni taiteltuna tyynyn alle. Tai siis en löytänyt sitä, koska tyynyn alunen oli viimeinen paikka mistä olisin älynnyt etsiä, joten se löytyi sieltä vahingosta kun olin jo pukenut jotain muuta. Villasukat voi näköjään myös viikata. Ja sängyn pedata. Hassua.

Lyhennettyjen verhojen jämäpaloista (joiden reunat on ystävällisesti siksakattu, etteivät ne rispaannu), voi kuulemma ajanvietteeksi ommelle kaitaliinoja, tyynynpäällisiä ja sen semmoista. Vapaa-ajan ongelmani ovat nyt ratkenneet. Kerroin kyllä ystävällisesti, että heti kun minulla on aikaa ohhoteltavaksi asti, teen aivan varmasti jotain aivan muuta kuin ompelen tyynynpäällisiä.

Epäilen, että yöpukuni oli silitetty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti