Piiskaa.

Maailma olisi tänään ollut monessa kohtaa parempi paikka, jos olisin voinut syödä suklaata. En voinut. Olin sitten sen edestä ärtynyt, turhautunut, kireä, kärsimätön, äänekäs ja hyvinkin nälkäinen. Noiden tunteiden sijaan olisin voinut helposti napata pienen palan onnellisuutta, kokea keinotekoisen minirakastumisen Pirkka hasselpähkinävalkosuklaaseen jonka jämät joku on unohtanut ruokapöydällemme, ja kiitää taas seuraavaan hetkeen ja arjen pikku harmillisuuteen hieman kevyimmin kantapäin.

Voi että pitäisi kai olla tyytyväinen itseeni, mutta sen sijaan syön lohtuuni Lidlin vehnäpatonkia ja siinä päällä Creme Bonjour voi-rypsiöljy hieno merisuola -tuotetta, mikä lie. Painoni ei varmasti nytkään laske, mutta tarvitsen lohdutusta yleismaailmallisista syistä.

Auton lämmitystolppaan kytkeminen on erityisen hankala toimenpide, monesta syystä. Lisävaikeutta tekevät umpeen jäätyvät autonovet, monet tavarat joita minun pitää keplotella autoon ja sieltä ulos vinottain tiheään parkkeeratulla pihalla, rikkinäinen pistoke ja siihen sorvattu varatulppa, vasemman takaoven kahvan sisältä irtoileva tiiviste, avain, josta kai loppuu patterit. Tai sitten auto on vain jäätynyt niin kimpaleiseen tilaan, ettei lukon vastaanotin tavoita avaimen signaalia. En tunne tarkemmin tuohon aisapariin liittyvää alkemiaa, mutta jotenkin heillä ei nyt synkkaa. Ei minulla ja maailmallakaan.

Yritän kai taas kahmia lautaselleni liikaa. Tai sitten lautaseni on pienempi kuin ennen, pienempi kuin muilla, ja minua vähän nolottaa. En jaksa tehdä töitä tällä tahdilla kuin sen noin kahdeksan tuntia päivässä, tai sitten en jaksa mitään muuta. Minua polttelee saada seiniin maalia, ikkunoihin verhot, loputkin tavarat paikoilleen, mikä ei onnistu ilman reissua ruotsalaiseen massatuottamusliikkeeseen, ja se vaatii suunnittelua, ja kokonaisen päivän, ja aikataulujen pitäisi sopia useammalle ihmiselle. Eikä aina yhdessä illassa, töiden ja ruuanhankinnan ja -laiton ja ruotsin kieliopin (josta en ymmärrä paljoakaan) ja keittiön siivoamisen ja viiden Downton Abbeyn jälkeen enää paljoa ehdi kerrallaan, eikä haluaisi aloittaakaan ettei joudu elämään keskeneräisen keskellä, kun sitä on tullut tehtyä aivan riittämiin ja liikaakin viime aikoina. Ja silti valmista ei tule jos ei aloita, ja tämä nykyinenkin elämä on vähän kesken.

Olen myös puoliväkisin, lähestulkoon rystyset verillä kynnyksen yli raahautuessani lattiaa raapien asettautunut kirjoille liikuntalaitokseen, jossa minun on tuleva vetkuttaman, hetkuttaman, venyvän, veivaaman, hitkuttavan ja kalttaaaman kriittistä massaani edestakaisin kunnes saavutan koon kolmekymmentäkahdeksan tai sitten en. Vähän hirvittää, mutta on monia syitä miksi tämä oli nyt oikein tarpeellinen juttu juuri nyt, ja koen tästäkin nyt jonkinlaista suorittamisen painetta. Että kun olen nyt tuosta maksanutkin. Tämä vähentää arki-iltojen saldosta viikossa noin kolme, jos olen ollenkaan niin hyveellinen kuin mitä itseltäni vaatisin.

Pienetkin asiat, niinkuin tulevaisuudessa lurkkiva viikkosiivous, tuntuvat juuri nyt vähän liian hankalilta, monitahoisilta möykyiltä joiden sisällä on yllättäviä rautatankoja ristissä eikä niitä saa edes taiteltua linttaan että sopisivat jossain kulmassa putkesta eteenpäin. Mieleni on joustamaton, vastentahtoinen, joustamattomampi kuin yleensä. Onkohan se tämä talvi, kun ärsyttää, vai vanhuus, kun melkein arvaa, ettei oven takana minua odota iloinen ystävä kädessään kukkia, tai sitten olen vain käyttänyt väliakaisesti loppuun kaiken sisäsyntyisen motivaationi, ja olosuhteet ovat olleet liian ahtaat uuden kehittämiselle. Joskus on vaikea nähdä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, ärsyttääkö työasiani minua nyt siksi että on tämä alapaine, vaiko onko asiat juuri toisinpäin. En oikeasti ole varma, eikä sitä kukaan muu oikein pysty sanomaankaan. Joku terapeutti ehkä voisi perehtyä asiaan ja muodostaa käsityksen, mutta vastausten antamisen sijaan ne vain kysyvät että mitä ajatuksia tämä sinussa itsessäsi herättää. Kaikenlaisia.

Juuri nyt en koe mitenkään riittävästi toteuttavani itseäni töissäni, vaikka useinkin pystyn eri tavoilla luomaan itselleni moisen illuusion. Vaikkei siihen ihan objektiivisesti tarkastellen pitäisi olla mahdollisuutta tai varsinaista tarvetta, sen verran pienessä hiekkalaatikossa teen kakkujani. Nyt kuitenkin tuntuu, että minut on valjastettu liian tiukoilla suitsilla toteuttamaan jonkun muun ajatuksia, juoksemaan liian tiukkoja kaarteita liian lyhyellä radalla, eikä minulle kerrota montako kierrosta vielä. Tällaisina hetkinä kysyn toistuvasti miksi, ja toistelen itselleni vanhaa viisasta mantraa "pankinjohtaja motivoi". Se on ihan tottakin.

Pienillä muutoksilla asiat voisivat olla toisin, minä täynnä tarmoa kuin höyrykone, tyytyväisenä ja toteuttavana, pursuten laadukasta ilmapiiriä ja uusia tapoja ratkoa vanhoja ongelmia. Ehkä ensi viikolla taas onkin niin, siis jos tämä on vain ihan oma henkilökohtainen kiikkulautani, johon ei ulkoiset ilmanpaineet vaikuta.

Muutenkin ärsyttää. Varmaan ei mikään euforia PMS tällä kertaa. Äitini on tulossa kylään, mikä on harvinaista ja täysin itseaiheutettua pitkän maanittelun jälkeen, mutta nyt minua ärsyttää se, että ajankohdan valikoitumiseen vaikutti varmasti moni järkisyy ja muu seikka muttei kuitenkaan se, milloin vierailu olisi minulle sopivin. En nimittäin edes varsinaisesti ole kotona tuon vierailun aikana, vaan mm. töissä normaalia pidempään.

Edellisen kerran, kun töiden takia keitti pahasti yli, päätin seuraavalla kerralla juoda ensin pullon punkkua, ja katsoa asiaa sen jälkeen uudelleen. Nyt ei ole punkkua, mutta on tuo patonki, creme bonjour ja mäyräkoira Karhua. En kyllä saa olutta juotua kuin yhden illassa, joten saatan siirtyä glögiterästeisiin kohta.

On tämä vain mainio keksintö. Saan valittaa melkein enemmän kuin livenä kehtaisin.

Viime yönä söin unissani karkkia. Sellaisen irtokarkkipussin jämät, hedelmäkarkkeja lähinnä. Harmitti, kun menin mokaamaan sadan päivän kuurini, ja vielä tuollaisilla, mietin jo unessani, että jos kerran repsahdan, pitäisikö etsiä jotain vähän parempaa, niinkuin suklaata, lakritsaa, pullaa tai keksejä.