sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ämpäriin ei huku.

Tipaton tammikuu, tipaton 100 päivää. Vegaanitammikuu. Joku on ollut tänään tasan 2 vuotta polttamatta. Joku vuodenaikajuttu tällainen uhoaminen. Jännää. Perjantaina kahvitauolla teki mieli osallistua.

Pahin paheeni, se, minkä karsiminen hyödyttäisi minua monella tapaa eniten, on helppo pongata. Sokeri. Se sama vanha pirulainen, joka ei jätä minua rauhaan, vaan ryömii aina jostain kivenkolosta viekoittelemaan, hurmaamaan, sulostuttamaan, piinaamaan.

En ole kyllä yhtään vastustellut viimeisen kuukauden-parin aikana. En yhtään. On ollut kaikenlaisia syitä, jotka ovat tasoittaneet laveaa tietä, ja vauhti alamäessä on vain kiihtynyt. Toisaalta, en ole myöskään tuntenut sortumisen häpeää, tai löytänyt autosta mystisiä suklaapapereita, joiden sinne päätymisen muistivat olisi syössyt unhoituksen syövereihin. Olen retkottanut ryhdikkään divaanisohvan kulmassa jalat autuaallisesti koholla, pokkari kädessä, punaviinilasi tai kahvimuki ikkunalaudalla ja konvehtirasia toisen käden ulottuvilla, ihan julkisesti. Olen syönyt jäätelöä ja murotaikinaleivonnaisia, pullaa, kakkua, rouva Katri Antellin leipomat joululeivonnaiseni (eivät yhtään jouluisia, mutta marengilla ja voilla höystettyjä), lakritsaa, irtokarkkeja, ihan kokonaisen suklaalevyn ja varmasti kaikenlaista muutakin.

Tammikuu vai 100 päivää? Kumpikin on ikuisuus. Tiedän täsmälleen, mitä odottaa. Ensimmäiset kolme päivää ovat pahimpia. Ensimmäisen viikon aikana paino putoaa nesteiden poistumisen takia 2-3 kiloa. Tämän jälkeen meno hidastuu. Kahden viikon jälkeen tulee taas tiukka paikka, kun nopeat palkinnot ja niistä innostuminen on kulunut loppuun, alkuinnostusmotivation purjeiden tuuli laantunut, ja saatan melkein unohtaa koko projektin. Olisiko siinä vaiheessa innostavampaa ajatella sinnittelevänsä kuun loppuun vai vielä seuraavat 86 päivää eteenpäin?

Kuun loppuun mennessä painoni olisi koukannut taas vähän matalampana, ehkä peräti vielä uudella valloittamattomalla kilolukemalla, kuin sillä mitä ennen joulua käväisin. Sekin olisi hyvä. Mutta kuka tietää, minne matka jatkuisi sadassa päivässä?

Riski matkan katkeamisesta kesken on tietysti suuri. Mutta toisaalta, aika on harvinaisen otollinen. Mikään viimeaikaisista tekosyistäni ei enää päde. En ole lähdössä reissuun. Jos minulle tuee vieraita, tuputan niille punaviintä ja juustoja. Tai teen juustokakun steviaan.

Seuraavaan sataan päivään osuu kalenterillisesti vain ystävänpäivä, laskiainen ja pääsiäinen, enkä erityisesti pidä pääsiäismunasuklaista. Toki nekin kelpaavat. Meillä on ovisummeri, joten jos ajattelen järkevästi, en tule varautumaan virpojiinkaan. En ole varma, osaanko ajatella järkevästi enää pääsiäisenä, tai oikeastaan nytkään.

Laskiaispullista pidän, ja voisin itselleni suoda yhden sellaisen. Koska olen niin hyvin, hyvin suurpiirteinen.

Riski, että saisin mysteerisuklaata Pyhän Rudolpho Valentinon kunniaksi on kohtalaisen pieni, ja hyvä niin.

Olisin jo selvillä vesillä vappuun mennessä, ja voisin ostaa metrilakua torilta. Syödä munkkeja ja juoda simaa.
Minulla on nyt näppieni ja jalkankulkukapasiteettini ulottuvilla kaikenlaista, jolla voin harhauttaa makeantuskani. Ainakaan minun ei tarvitsisi syödä sokeria välittömän pitkästymiskuoleman uhan takia.

Kaksi päivää tätä meni jo. Harjoitus on kannattanut, selvästikin fysiologiani tiesi mitä oli tapahtumassa, eikä elimistöni tällä kertaa joutunutkaan välittömään pakokauhuun sokerinsaannin lakattua. Päinvastoin, aloin jo vuorokauden kuluttua tuntea hyvinansaittua hyvinvointia. Oikein kuulin miten hartioissani, kainaloissani ja olkavarsissani kihelmöi, kun niihin varastoituneet pienenpienet nestepahkurat alkoivat ritsahdella rikki, ja suunnata pienen pieninä puroina kohti isompia vesistöjä.

Sitten Diiva toi paketin neljänsadan kilometrin takaa, eikä se mahtunut kokonaisuudessaan miniatyyripakastimeeni. Mitä tehdä viidelle kampanisuntyyppiselle leivonnaiselle, kun järkeni sanoo, että niissä täytyy olla sokeria, ja toisaalta, järkeni sanoo myös, että olisin ikuisesti itselleni vihainen, jos antaisin noiden mennä sivu suuni?

Sunnuntaisin aamukahvilla voi hetkeksi laittaa henkisesti silmänsä kiinni, eikös? Eikä niissä ollut niin paljoa sokeria, että olisin täysin harhautunut kaidalta polulta. Hoipertelen siis yhä eteenpäin ojanpohjalta toiselle.

Tänään kävin kävelemässä. Poikkesin jopa Taidemuseolla käydäkseni museokaupassa, mutta se ei ollut siellä. Sain kaupan poissaolosta niin monenlaisia selityksiä, että epäilin jo astuneeni keskelle Dr. Whon jaksoa. Museossa on muuten kissa-koira-näyttely, jonne pääsee sisään kissanruokapurkilla. Kissa- ja koirataulut eivät äkkiseltään tunnu asialta, josta jaksaisin kiinnostua, mutta minua jäi vähän kiehtomaan ajatus, että entä jos sittenkin innostuisin jostain. Ehkä jonain toisena päivänä.

Pääni alkaa järjestyä. Vastaanottaa ideoita. Lista asioista, jotka minun pitäisi tehdä, ei enää välttämättä näytä huojuvalta palikkatornilta, joka kohta kaatuu päälleni, vaan tikkailta, joille ehkä voisi kiivetä. Porras kerrallaan.

5 kommenttia:

  1. Nämä Tipattomat Tammikuut ja Sadat Päivät ovat itsensäpettäjien juttuja. Jo ihminen jotain haluaa tai päättää, ei siihen mitään kalentereita tarvita ja mitä taasen makean syömisen tulee niin se on paheista pienin (ja suloisin). Kaikki syöminen - oli se sitten makeaa tai ei - korreloi likkumisen kanssa joten vanhan sanonnan "Olet mitä syöt" voisi oikeastaan kääntää muotoon "Olet mitä liikut".
    Tänään on mennyt jo yksi suklaalevy ja illan mittaan menee konvehteja ym. mutta kerran täällä eletään ja saahan sitä taas ens viikolla kirmata pitkin maakuntaa (huonolla syömisellä) joten eipähän tuo mieltä rasita.

    VastaaPoista
  2. Ehkä se on piilevä yhteisöllisyyden kaipuu - haluan osallistua johonkin samalla kuin muutkin, mikä on kyllä hyvin, hyvin epäluonteenomaista minulle.
    Minun pitäisi opetella syömään paremmin - se, että syön mitä kulloinkin huvittaa, kun ei oikein toimi. Voin huonosti, lihon, ja syytän tästä pahaa sokerikoukkuani. Liikunta ei naiselle riitä, kukaan ei jaksa vuorokaudessa juosta niin paljon kuin mitä minä pystyn syömään unelmatorttua!
    Erilaiset syyt ja tavat lopettaa edes hetkeksi helpottavat, auttavat katkaisemaan putken. En vain osaa pysyä kohtuudessa, enkä ole varma opinko koskaan, Ehkä en edes varsinaisesti halua. Pitää vain ymmärtää olla kohtuuton harvemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on tuo syöminen kans semmosta että päivät menee lähes ilman ruokaa mutta illat meneekin sitten mährystäessä. Tosin mun aineenvaihduntani on niin omituinen etten mä liho vaikka söisin kuinka mutta on siinä huonotkin puolensa koska täytyisi saada lihaa luiden ympärille mutta kun ei niin ei.

      Poista
  3. Onneksi ne pääsiäismunat saa ainakin unohtaa heti, nehän on pahinta roskasuklaata mitä laarin pohjalta on löytynyt...

    VastaaPoista