maanantai 15. joulukuuta 2014

Niin kauan minä ramppaan tämän kylän polkuja.

Elimistöni alkaa tasaantua. Ihoni, joka oli hetkellisesti kuiva, ilmeisesti jotta elimistöni voisi varastoida kaiken nesteen sisuksiinsa kuin kameli valmistautuessaan Saharan ylitykseen, on rentoutunut ja tavoittanut jotain entisestä hehkeydestään. Pohkeenikaan eivät enää ala kirkumaan äänettömästi kun heiluttelen varpaitani. Pakaroissani kihelmöi aina välillä enteilevästi, ikäänkuin pienen pienet lihaksenalut olisivat kasvamassa takalistooni jotta loputon portaiden ylös-alas-kipittäminen sujuisi minulta helpommin.

Vastaavasti uuden tiskipöydän hinkkaaminen ei enää aiheuta mielihyvän väristyksiä.

Olen kyllä vieläkin vähän hämmentynyt kaikista näistä kodinkoneista, jotka ilmoittavat minulle kellonaikoja numeerisessa muodossa (niinkuin numerot olisivat minua koskaan erityisesti kiinnostaneet). Pikemminkin olen mitannut ennen aikaa pyykinpesuyksiköissä (koneellinen, niitä mahtuu päivään neljä) kuin mitannut pyykinpesua aikayksiköissä. Uuni on yrittänyt saada minua puheväleihin kanssaan jo pitkään, mutta en ole oikein opetellut hänen kieltään. Liesituulettimen kanssa minulle on muodostunut rituaalinen tanssi, jossa ensin naputtelen rytmikkäästi tahtia pimeään näyttöön, sitten saan valot päälle, jonka jälkeen minun tulee sammuttaa ne saadakseni ilmeisesti ajastimen päälle, mikä onnistuu melko huonosti, koska kun vihdoin kolmannella kerralla saan varsinaisen tuulettimen päälle, se sammuu aivan liian pian. Näin joka kerta.

Olisihan noita ohjekirjojakin, mutta kukaan ei ole toistaiseksi aseella uhaten pakottanut minua lukemaan niitä.

Minulle muuten selvisi, miksei kukaan muu käytä yläkerrassa olevaa kuivaushuonetta. Ensinnäkin, pyykit kuivuvat siellä loputtomiin. Siinä kuivuessaan ne imevät itseensä kaupungin sykettä, ja haisevat sitten hitusen pakokaasulta. Toisaalta, olen ostanut parfyymia, jota mainostettiin lauseella "Diesel - Fuel of Life". Jury on vielä mietinnössä sen osalta, onko tämä uusi elämän sivumauste toivottu vai ei-toivottu. Sinänsä minua ei yhtään haittaisi kuivatella pyykkejä vähän pidempäänkin, ja tuoda asuintiloihin kuivamaan vain kaikkein kriittisimmät ja kiireellisimmät tapaukset. Vaihtoehtovalikoimani ei sisällä kuivausrumpua, sekä taloudellisista että mielenterveydellisistä syistä. Pidän niin kovin pyykin ripustamisesta, jonnekin.

Kaupunki on tuossa vieressä. Olen vähän jo nauttinut sen läheisyydestä, mutta myös ällistynyt siitä, miten tympeää oikeastaan on kantaa ruokaostokset kotiin kävellen auton sijaan. Ehkä se johtui siitä, että ostin samalla myös pyykkikorin, jossa oli n. metrin halkaisija. Ainakin se tuntui siltä.

Tänään oli selässä taas jumi. Hän-tahtoo-veivaa-veivaa -laite on vielä jossain, olen mahdollisesti jo purkanut sen muuttolaatikosta, mutten muista mihin. Työkaverini soitteli selkärangallani jonkinasteisen säkkijärven polkan neuvotteluhuoneen lattialla, ja kädet nousevat jälleen niin, että pystyn pesemään hiukseni. Oli se vähän pelottavaa kyllä.

Luulen, että jumi johtui siitä, että olen toiminut vastoin periaatteitani. Syksyllä, kun minulla ei ollut kenkiä, taivuttelin itseni ostamaan yhdet, jotka eivät erityisesti puhutelleet minua. Yleensä ostan vain kenkiä, jotka puhuttelevat. Näiden kohdalla kävelin ensin ohi, mutta käännyin sitten kuitenkin, ja kysyin "anteeksi, sanoitteko jotain", ja vaikka en saanutkaan selkeää vastausta kysymykseeni, totesin, että kohtuullisen pitkävartisia saapikkaita jotka sekä näyttävät miellyttäviltä että mahtuvat jalkaani löytyy niiin harvoin, että olen valmis sangen yksipuoliseen keskustelukumppanuuteen. Niitä on tullut käytettyä, mutta ne eivät istu jalkaani kuin hansikas. Korkokenkien pitäisi olla kuin korkeakorkoiset hansikkaat, jotta niillä voisi kävellä luontevasti. Hitusen liian isoilla ja huterilla saapikkailla joraaminen ei imartele vartalolinjaani, ja nyt on sitten selkäjumi.

Ei pitäisi langeta moisiin viettelyksiin. Kenkäostoksilla järjen äänen kunntelemisesta ei toistaiseksi ole ollut minulle mitään hyötyä.

Joulu lähestyy. Kaivoin pari joulukoristetta esiin, ja ostin sellaisen pienen kuusen. Todella pienen, ikkunalaudalle. Jouluvaloja en vielä laita, koska minulla ei ole mitään mihin ripustaa niitä, eikä myöskään riittävää määrää pistorasioita. En ole vielä täysin hyväksynyt ajatusta kaikista niistä jatkojohdoista, joita tulemme yhteiselomme aikana tarvitsemaan, tämä asunto ja minä.


2 kommenttia:

  1. Mykät kengät jää käyttämättä, jos vain on puheliaampia tarjolla.

    VastaaPoista
  2. Niin jää. Ensi kerralla, kun epäilen, että tiedossa on tädit-jaksaa-heilua -tyyppistä ohjelmaa, en kyllä varmaan lähde korkojen kera.

    VastaaPoista