sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ihmisten ja enkelien kielillä.

Viikonlopussani oli selkeästi enemmän tunteja, jolloin olin yksin kotona, kuin tunteja, jolloin olin kotona tyttären tai kahden kanssa. Suhtauduin tilanteeseen positiivisen odottavasti. Nukuin myöhään. Kuuntelin radiota. Katsoin elokuvan. Join kahvia. Laiskottelin koko sohvan mitalta. En pukeutunut. Siivosin ja tiskasin ja pyykkäsin. Kun tytöt olivat kotona, halailin.

Kävin kaupassa ostamassa kahvia, se kassapoika, (joka varmaan saa erillistä provikkaa naispuolisille asiakkaille flirttailusta, sen verran ahkera ja valikoimaton hän on), kysyi, keitänkö päiväkahvit ja nykäisi kulmakarvojaan.

Kyllä minä luulen, että osaan elää myös sen jälkeen, kun he tekevät pesänsä muualle.

Viikonlopussani on ollut myös paljon ihmisiä. Tällä kertaa ihania naisia. Elämäni tuntuu yltäkylläiseltä. Tältä minusta tuntuu, kun en ole masentunut. Kaupunki näyttää kauniilta ja aurinkoiselta vaikka tuuli on jo kirpeä.

Kävimme katsomassa Mieskuoro Huutajia. Korviini olisi riittänyt vähempikin ääni, mutta en toki olisi toivonut, että nuo 30-40 mustapukuista miestä olisivat huutaneet yhtään vähemmän munaskuidensa pohjasta asti. He olivat oikein miehekkäitä. Keksin heti monta paljon huonompaa tapaa viettää sunnuntai-iltapäivä.

Nyt kyllä vähän päätä särkee. Kulttuurikrapula? Saatoin myös vähän kylmettyä, esitettyäni kylmäkiskoista terassimuijaa, joka ei lämpene lainkaan naapuripöydän ehdotuksille. Niihin kuului mm. perheenjäsenten lukitseminen parvekkeelle pois häiritsemästä.

Pyöräilin jälleen. En tiedä monesko sellainen kerta tämä oli, että sonnustauduin lenkkeilyvarusteisiin ja kenkiin, vakaana aikomuksenani sitten hurauttaa pyörällä vähän kauemmas, kunnes löytäisin jonkun kutsuvan polun tai metsätien, jolla kävisin sitten harjoittamassa erisuuntaista liikuntaa kuin velodromaattinen pyörivä liike joka tuotetaan lähinnä reisilihaksilla. Toistaiseksi en ole vielä kertaakaan malttanut olla vain pyöräilemättä.

Tänään kävin ratsullani katsastamassa alueita, joille harkitsin muuttaa aiemmin. Löysin mäntyjä, loputtomiin mäntyjä. Näin itseni lähtemässä illalla lenkille, aina samaan suuntaan samojen naapuritalojen ohi, ja palaamassa, aina samaan suuntaan. Näin taas muiden unelmia, ja jotain muutakin. Ilma haisi syksyltä, vähän märiltä ojilta, tummenevilta kasveilta, jotka vähän jähmettyvät ennen kuin kuivuvat pystyyn talventörröttäjiksi tai valahtavat maahan pehmoisina jäädyttyään ensimmäisen kerran.

Minä en ole viime aikoina osannut haaveilla enkä unelmoida mitään. Kaikki entinen on kadonnut. Nyt tuntui, että jokin narahti, aivan kuin pitkään kiinni ollut raskas ovi olisi vähän liikahtanut. Ehkä, jos ovi olisi auki, sisään voisi tulla uusia unelmia.

Pyöräilin mäen laelle. Täällä on vähän mäkiä, joten ne huomaa erityisinä. Korkeimmalla kohdalla kasvoi suuri solmuinen mänty, oman lääninsä valtias. Pysähdyin, tervehdin ja pyysin suojelua. Ota minut oksiesi suojaan, katso puolestani kauas menneesen ja tulevaan ja ymmärrä niiden tieto. Kun olen siinä kohdassa, että epäröin, löydä minut ja auta minua kuuntelemaan tuulia ja kallistumaan oikeaan suuntaan.

3 kommenttia:

  1. Tuollainen suojelu kuulostaa toimivammalta kuin mikään valtauskonnon tarjoama. Männyllä on enemmän kompetenssia.

    Tuo sun pyöräilyinto ja -kyky on kadehdittavaa. Katsotko kartasta, onko sulla joku sovellus puhelimessa vai miten osaat kotiin niiltä löytöretkiltäsi?

    VastaaPoista
  2. Ja nyt palasin lukemaan uudelleen - en tiennytkään, että Huutajatkin vielä keikkailee. Siinä vasta... no, huutajia!

    VastaaPoista
  3. Ihan luomuna pyöräilen - oikeastaan tavoittelen sitä, että eksyisin vähän, löytäisin paikkaan jossa en ole vielä käynyt. Aina olen kotiin löytänyt, sen verran suuntavaistoa. Pyörällä on nopea tehdä myös harharetkiä.
    Huutajilla on 30-vuotis juhlavuosi, vai olikohan se vasta tulossa?

    VastaaPoista