sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Sä tanssit vaikka et osaa.

Voin paremmin. Vakaammin. Kelluin aika pitkään vapaakelluntaa, ajelehdin sinne tänne. En oikeastaan törmäillyt mihinkään. Mikään ei rajoita. Mikään ei vedä takaisin. Minä en rajoita itseäni, enkä komenna takaisin, koska ei ole aitausta eikä tyhjää paikkaa, jota joku minulle pitää, eikä liekaa. Tein aika ison kuviokellunnan, monimuotoisen, ja sitten huomaan, että tässähän minä vieläkin olen.

Se itkeminen oli varmaan hyvä juttu. Niin ne väittää. En väitä, ettäkö itkeminen olisi yliarvostettua. Se vaan ei ole kovin pragmaattista, eikä suoraviivaista, ja siinä hetkessä kun sitä tyrskii ihan vain silkkaa pettymystään ja väsymystään ja tarkoituksettomuuttaan, se ei tunnu kovin tuottavalta toiminnalta. Minunlaiseni hökälehtijä, jonka aina pitäisi jo olla perillä ja tekemässä sitä seuraavaa juttua, haluaisi yleensä skipata tuon kohdan ja alkaan touhuamaan jotain rakentavampaa. Ei jäädä tuleen makaamaan.

Viime viikolla, jonain päivänä huomasin kesken jonkin ihan muun hetken, että oloni ei ollut enää niin paha. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, eikä mitään ole tullut tilalle. En ole innostunut mistään uudesta asiasta, ihastunut mihinkään, minulla ei ole mitään harhautusta. En ole tehnyt mitään, mikä olisi saanut minut äkillisesti piristymään. Huomasin vain ajattelevani, että tästä tämä taas alkaa rakentumaan, minä. Enkä minä niin kamalan huono ole. Ihan ok. Olen sellainen palikkatorni, jota rakennan ja puran, rakennan ja joku muu purkaa, ja aina välillä kaadun tai purkaannun lattiaan asti. Ja sitten taas leikki alkaa alusta.

Kun minä olen masentunut, saatan käyttäytyä ihan normaalisti. Nauraa ja suorittaa. Olen vain epävarmempi, kipeämpi, haavoittuvampi, väsyn helpommin. Teen pakolliset asiat, mutta sitten tulee niitä tilanteita, joissa joku asia ei olekaan samalla lailla pakollinen kuin sadat muut, vaan tavallaan ihan vain oma valintani tehdä niin, ja vaikka tiedän, että asian lykkääminen ei yhtään tee oloani helpommaksi, en vain jaksa. En millään. Ne asiat yleensä liittyvät muihin ihmisiin. Joskus myös tiskeihin.

Lykkäsin yhtä asiaa ensin tieten tahtoen, ja sitten kai alitajuisesti perjantailta tälle päivälle. Puhelinsoittoa. Ihan mukavaa soittoa mukavalle ihmiselle. Tutulle mutta vieraalle. Olin varmaan ihan pöhkö puhelimessa. Hän kysyi, mikä minut pitää niin kiireisenä. Sanoin, että elämä. Se oli aika tyhmä ja ylimielinen vastaus. Hänellä on kalenteri täynnä. Minun kalenterini ei ole täynnä, mutta pääni on, lähinnä sotkuisia langanpätkiä ja tahmaa.

Jälkeenpäin tajusin, että minun ei tullutkaan siitä vastauksestani niin tyhmä ja syyllinen olo, kuin olisi pitänyt. Ihan kuin minulla olisi ollut oikeus sanoa niin. Minullahan on elämä. Ja minulla on salaisuus, jota en aio kertoa. Se tekee elämästäni vähän merkityksellisempää. Tavallaan se ei ole mitään, mutta näköjään sillä on minulle arvoa, melko paljonkin. Se teki eron huonon olon ja ei niin huonon olon välille. Ensimmäistä kertaa näen, että se on todellinen asia.

Tällä välin, kun olen ollut tekemättä mitään, olen myös vaellellut sieluttomana ruumiina ympäri kaupungin katuja, ja sovitellut ehkä joka ikisen mekon, mitä täältä löytyy. Päivässä ehtii hyvin sovittaa 12-16 kolttua. Niitä päiviä on ollut useampia. Tilanne riistäytyi käsistä. Menetin kaiken perspektiivin siihen, miltä minun pitäisi näyttää, miltä haluaisin näyttää ja miltä pystyn näyttämään.

Tänään sitten ratkaisin asian lataamalla vähän turhan kovat panokset pöytään. Ostin mekon niin kaukaa, etten ihan hevillä lähde sitä palauttamaan. Eikä sillä taida olla edes palautusoikeutta. Se istui kauniisti, oli klassinen, mutta jotenkin omannäköinen, käyttökelpoinen myös monissa muissa tilanteissa. Kangas ei rypisty, ja jotenkin näytän tuossa hitusen sutjakkaammalta kuin missään aiemmassa viritelmässä.

Onhan se kyllä vähän tylsä. Aikuisten naisten leninki, kotelomekko, mustaa ja riittävästi valkoista. Ei yhtään bilevaate. Kotona mallailin vielä, ja mielessäni kävi, olisiko sittenkin pitänyt ottaa yhtä kokoa pienempi. Ehkä ei, mutten ole ihan varma. Nyt jos yhtäkkiä laihdunkin parissa viikossa viisi kiloa, olen pulassa. Riski tälle on tosin sellainen, että pelaisin venäläistä rulettia, ja revolverissani olisi yksi luoti ja se olisi kolmestikymmenestikuudestilaukeava. Painoni on noussut tasaisesti, vaikka olen jo neuvotellut itseni kanssa tomerasti siitä, onko minun syömän hiilihydraatteja toistaiseksi. Kilpirauhasarvoni ovat laimeat, mutta noudattavat viitearvoja. Tämä on siis ihan omaa kädenjälkeäni.



2 kommenttia:

  1. Itkeminen on yliarvostettua. Tai niin, ehkä sitä yliarvostaa ihmiset, jotka ei pysty siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla. Minä itken aika harvoin.

      Poista