Elämä on joskus melkoista kuraa. Tuulee vastakarvaan, asvaltti on märkää ja tahmaista, takarengas puolityhjä. Kahlaan asioiden läpi.
Juon hyvää rieslingiä. Avasin pullon sillä tekosyyllä, että lorautin sitä myös risottoon. Risoton koostumus oli ihan kohtalainen, muheva muttei jauhoinen, ehkä ihan hitusen kuiva. Maussa jotain hieman katkeraa. Pakastekantarellit? En tiedä, miten välttäisin tuon katkeran maun. Kuuluukohan se siihen? Kahdesta tekemästäni (oikeaa tavoittelevasta) risotosta tämä oli kuitenkin parempi.
Istun keittiön pöydän ääressä keltaisella muka 50-luvun tuolilla, siemalen valkoviintä ja naputtelen. Ei tämä nyt niin kamalaa ole, tämä elämä.
Ikkunasta ei näy nyt ulos, koska siinä on suojamuovi. Yleensä sitä näkyy kaunis tiilikatto joka pyöreinä kiehkuroina kasvaa sammalta ja kirkkaankeltaista jäkälää. Se on oikein hieno katto. Tietyistä kulmista näkymät ikkunoistamme ovat valtavan hienot, mutta kun katsoo vähän toisin, näkee roskien lajittelupisteen ja rumia graffiteja rapistuvan talon seinässä, tympääntyneen näköisiä ihmisiä tupakalla.
Ainolan puistossa on sievä gazebo, jossa myös on rumia mustia graffiteja. Saisikohan sen maalata valkoiseksi ihan itse? Pitäisiköhän tehdä se joku yö salaa, mustiin pukeutuneena kasvot peitettynä bandanalla. Ainolan puiston kulmilla on myös valtavan hienoja graffiteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti