lauantai 18. huhtikuuta 2015

Tahdon omistaa sinulle vuorokauden.

Kaiversin tähän viikkoon yhden päivän, jolloin ei ole ketään muuta kuin minä. Ja tietysti tytöt, mutta se on eri asia. Minun on levollisempi heidän kanssaan kuin ilman heitä.

Se päivä on tänään, ja homma tuntuu toimivan. Tarvitsen tilan ja ajan asettua, ja sitä on ollut viime viikkoina liian vähän.

Se mitä minun pitää oppia, punoutuu esiin takkuisesta vyyhdestä säie kerrallaan. Joskus monta vuotta sitten tajusin, että teen kaiken liian nopeasti. En anna itselleni aikaa tehdä, vaan pyristän käsistäni jonkin tuotoksen mahdollisimman pian, koska minunhan pitäisi olla jo valmis, ja tehdä seuraava. Minut on kasvatettu olemaan ripeä, tehokas, en ole saanut tuhlata aikaa mihinkään, vaikka minulla oli joissain tilanteissa aivan riittävästi aikaa. Jos minulta pyydettiin jotain, minun piti heti hypätä ylös ja tehdä se. Jos kysyttiin, minun piti vastata heti, tai olin uppiniskainen. Siltä minusta tuntui, tuntuu vieläkin, kun ajattelen lapsuuttani. Voi olla, että niin ei tosiasiassa ollut, vaan olen vain sillä tapaa yliherkkä, että tulkitsen liikaa kaikkea, tulkitsen väärin. Olen enemmän olemassa siinä rajalla, joka on minun ja toisten välissä kuin omien rajojeni sisällä, ja se kuormittaa minua.

Vuosikausia olen tehnyt asioita hitaasti. Jättänyt asioita kesken. Tehnyt turhia asioita hitaasti. Leiponut hitaasti. Siivonnut hitaasti. Venynyt ja vanunut pitkin nurkkia saamatta mitään aikaan, ja pikkuhiljaa se alkaa tuntua luonnolliselta. Joko minulla on siihen lupa, jonka olemassaolosta en tiennyt, tai sitten tämä on rikos, jossa kiinnijäämisen vaara on olematon.

Tänään tajusin, että seuraava asia, mikä minun pitää oppia, on se, että en vastaa kun kysytään. Kun jotain tapahtuu, en reagoi. Otan asiat ensin itselleni, annan itselleni tilan miettiä ja harkita, ja vastaa kun tiedän mitä haluan sanoa ja tehdä päästän sen takaisin ulos. Tämä siis joissain tilanteissa, niissä, jotka ovat nyt minulle hankalia, ja joissa tuntuu, että nahka on hiertynyt orvaskesille. Vähän väliä, jatkuvasti kuormitusta tulee liikaa, ja minun pitää oppia ottamaan askel taaksepäin, poistamaan itseni tilanteesta.

Nukuin hyvin ja heräsin melkein hilpeänä. Join kahvia, paistoin Kaunomielelle pekonia ja herkkusieniä, ja hänenkin maailmansa kirkastui. Kävin asioilla kaupungilla. Ensimmäistä kertaa Anttilan alakerran K-kauppa tuntui ihan loogiselta paikalta tehdä ostoksia. Ensimmäistä kertaa kotimatka tuntui kotimatkalta. Vakiintunut reittini ei ole mitenkään erityisen hieno, mutta se on näköjään minun kotimatkani.

Ensimmäistä kertaa keittiössä tuntui, että rakastan sen seiniä yhtä paljon kuin vanhaa kotia. Se oli ihan vain hetki, mutta kuitenkin.

Pari iltaa sitten kertasin mielessäni kotipihan kasveja. Haluaisin olla näkemässä miten ne heräävät kevääseen. Kiersin mielessäni myös sisällä, ja säikähdin, kun en enää muistanut miltä yläkerran kaide tuntui. Tai edes miltä se näytti, se kohta mihin kädet osuvat. Se ei ehtinyt olla paikallaan kauaa ennen muuttoa. Ehkä minuun ei mahdu uusi koti, ennen kuin vanha irrottaa otteensa.

Kävin salilla. Söin paahtoleipää. Saunoin. Katsoin dokumentin Pink Floydista. Menen elokuviin. Löysin kaksi irtonaista narunpätkää, jotka voi solmia yhteen.

2 kommenttia:

  1. Ihanalta kuulostaa tuo hetki keittiön seinien kans. Kyllä se siitä!
    Mutta se, että jättäis vastaamatta, kun kysytään, kuulostaa täysin mahdottomalta. En voi ymmärtää, että jotkut ihmiset tekee niin. Oikeasti.

    VastaaPoista
  2. En ehkä konkreettisesti siihen pystykään, se ei olisi kohteliasta. Sanon jotain neutraalia ja fiksuhkoa. Se on eri asia, kuin että annostelisin kiehuvaa tervaa suoraan aivoistani kysyjän rinnuksille sekunnin vasteajalla. Olen usein liian avoin.

    VastaaPoista