Olen onnistunut tavoittamaan lomafiiliksen. Aikuisiällä, siis 20 ikävuoden jälkeen, tämä on toinen kesä, jonka vietän ilman miestä nurkissa pyörimässä. On kuulkaas luksusta. En nyt tarkoita, että miehet olisivat jotenkin erityisen vaivalloisia tai ikäviä olentoja, en suinkaan, mutta minulle vaan omista henkisistä ominaisuuksistani johtuen sopii se, ettei perheessä ole maskuliinista tahtoyksikköä joka tempoilisi tämän tästä eri suuntaan kuin me feminiiniset haahuilijat.
Joitain asioita on vähän ikävä. Kalastusta esimerkiksi. Tytöt ovat hyvin, hyvin allergisia kalalle, mutta jotenkin olemme aiempina vuosina onnistuneet viihtymään kömpelösti virvelöiden ja lähinnä laiturilta kaloja tarkkaillen monta kesäiltaa ja yön tuntia. Tänä kesänä se ei mahdollistunut.
Viime yönä yhden aikaan havahduin siihen toteamukseen, että 19 tuntia kestäneen tiiviin kaupunkilomailupäivän aikana Diiva ei ollut saanut minua hermostumaan kertaakaan. Eikä Kaunomieltä. Kaikki meni oikein lutuisasti, ja ehdimme vaikka mitä. Ainakin syödä maailman parhaita suklaakonvehteja kahvin kanssa, mikä oli ainoa varsinainen tavoite jonka itsellemme asetimme. Luulen, että tämä nykypäivisin kukoistava myötämielisyys ei niinkään johdu murrosiän pahimpien laineiden
tasoittumisesta (tai sitten k.o. murrosikä olisi kestänyt kohta 16 vuotta), vaan siitä, että tilanne vain on vähemmän säröinen. Eikä minun huomiostani tarvitse kilpailla niin monen tahon kanssa.
Ei sillä, ettäkö kohta 16-vuotiaan nuoren naisen elämän ensisijainen tarkoitus pitäisi olla kerätä äitinsä huomio. Mutta kun Diivan sisäsyntyisiin ominaisuuksiin kuuluu se, että hän haluaa paistatella huomion valokeilassa, ja minä, äiti aurinkoinen kelpaan hyvin aina prameamman valonheittimen puutteessa.
Viime kesästä muistan erityisesti kaksi kohtaa, joissa istuin autossa, pelkääjän paikalla. Ensimmäisessä kohdassa tunsin malttamatonta lomariemua, täynnä toivoa, jee, olen vapaalla, ja tästä tulee kivaa. Noin viikon kuluttua tästä muistan hetken, jossa istuin autossa, pitelin päästäni kiinni lujasti kummaltakin puolelta toivoen sen auttavan hallitsemaan sisäistä olotilaani, kun mikään ei sopinut kaikille, mikään ei onnistunut, mikään ei lopulta ollutkaan niin hauskaa, ihmisten mielialojen skaala vaihteli raivoisasta pettymyksestä kohteliaaseen alistumiseen.
Totta kai oli oikein hyviäkin hetkiä, myös viime kesässä. Olin vain ihan kamalan väsynyt ja tympääntynyt sen kaiken jälkeen, mikä ei taida olla loman tarkoitus. Ajattelin, että ei ikinä enää tällaista, ja taisin olla aika tosissani.
Olen nyt kesään sijoittaneen lomajaksoni puolessa välissä, hitusen jopa yli, ja minusta tuntuu kuin olisin ollut pois
työmaalta jo ainakin kuukauden. Loistavaa. Lisäksi olen ruskettunut, edes auttavasti, vaikken ole ruskettuvaa sorttia. Ja minulla on kampaaja-aika varattuna. Enkä ole lihonut yhtään.
Viimeisen kesälomaviikon voisin ensisijaisesti pyhittää itseni paapomiseen. En ehkä käytännössä aivan tuohon pysty, koska olen käytännöllinen, ja lisääntynyt, ja luvannut leikkiä sisustussuunnittelijaa, mikä ei ole ollenkaan tylsää sekään, mutta voisin kuitenkin asettaa henkiseksi tavoitteekseni sen, että teen juttuja pitääkseni huolta erityisesti itsestäni. Ja nimenomaan itsestäni, en vain kodistani, vaikka haaveilenkin jo kohta taas peseväni pyykkiä, ainakin neljä koneellista. Tyttöjen koulut alkavat ensi viikolla jo torstaina, joten voin ainakin tähdätä siihen, että loman loppua kohden tunnelma yhden hengen pirskeissäni vain tiivistyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti