Minulla on erikseen nippu työavaimille, ja sitten on kotoisa kotiavain-autonavain kombinaatio. Jos näiden kahden ulottuvuuden, kodin ja kulkuneuvon, haltijoiden tiet erkanevat, olen pulassa, kuten usein kevään aikana kun Kaunomieli hukkasi kotiavaimensa, ja lainasin hänelle omaani. Nyt tyttö on löytänyt sekä hukkuneen avaimen, joka oli aiemmin vara-avaimemme, ja sen alkuperäisen, jonka tilalle vara-avain otettiin käyttöön n. vuosi-kaksi sitten. Hän käytti kesällä noita kahta avainta sujuvasti vuorotellen useita päiviä, ehkä viikkoja, ennenkuin tuli tilanne, jolloin hänellä oli yhtä aikaa käsissään molemmat avaimet, ja hän ymmärsi löytäneensä ne molemmat.
Avaimenperät olivat toki ihan keskenään erilaiset, mutta todellisuushan on harhaa, ja hahmottuu katsojan kokemusta vastaavaksi hetki kerrallaan.
Tänä aamuna en löytänyt autonavaintani, enkä siis myöskään kotiavaintani. Otin laatikosta auton vara-avaimen, ja suorin itseni töihin. Kotiin pääsin tyttärien kanssa yhtä matkaa.
Etsin avaimiani tarmokkaasti. Mietin mikä takki minulla oli, tarkisti ostoskassit, läppärilaukun, käsilaukun, sohvatyynyjen aluset, kaikki ne tasot jonne olisin voinut laskea avaimen käsistäni. Vessat, kenkäkaapin ja jääkaapin. Mietin, milloin olin viimeisen kerran koskenut avainnippuun. Ja siellähän se oli, takaoven ulkupuolella, avainpesässä. Siinä lukossa, jonka olin yöksi sisäpuolelta lukinnut. Toisin kuin etuoven, jonka unohdin lukita viime yöksi. Ja auton ovet.
Olen toivoton. Olen kyllä jonglöörannut montaa muuta asiaa ihan kiitettävästi, ehkä se on ihan ymmärrettävää jos pari kuulaa välillä tipahtaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti