maanantai 18. elokuuta 2014

Niemen notkohon saarelmaan.

Hupsista. Aika vain kuluu eteenpäin sillä aikaa kun pesen pyykkiä, enkä jaksa raportoida kaikkia elämäni laaksoja ja harjanteita julkisesti.

Alan vihdoin hahmottaa sen, että olen yksin. Tämä on kyllä ollut sitkas taisto, on ollut käsittämättömän vaikea saada pään sisältö vastaamaan sitä mitä sen ulkopuolella näkyy. Että pöydässä on kolme lautasta, sängyssä yksi täkki, eteisessä vain naisten kenkiä. Olen melko varma, mutta vannomaan en mene, että tänään on jonkinlainen ground zero –hetki, saturaatiopiste.

Toivon, että ainakin suurvyötärön valtakausi on ohi, koska vaikuttaa siltä, että separatistipuolue olisi vihdoinkin löytänyt ennen ruuhkavuosia kätkemänsä aseet alitajuntani suohaudasta, ja kuutiomilli toisensa perään on ainakin kadonnut maailmankartaltani. 6,5 kiloa tänä aamuna. Vauhti on hidasta, mutta ehkä se nyt vaan on minun tapani olla ja möllöttää. Hidastelu. Vastapainona ajoittainen hökälehtiminen, silloin kun tuntuu, että minun pitäisi jo olla siellä muualla.

Joskus olen niin nopea, etten muista tehneeni tai puhuneeni asioita. Kai ne silti hoituvat.

Yritän edelleenkin kovasti opetella siihen, että kun olen auton ratissa, minun ei ole kiire päästä perille. Etenkin koska olen yleensä aina vähän etuajassa. Joten on ihan ok odottaa liikennevalojen vaihtumista ja kuunnella Diivan pulputusta. Uusi koulu sopii hänelle, ja oloni on jopa kevyempi kuin T-6,5.

Aamulla herätessäni tiesin, että olin ollut unessani surullinen. Juuri nyt tämä tuntuu isolta urakalta. Menee vuosia sen tajuamiseen, että ei halua jotain, ja kun vihdoin päättää, vuosi siitä päätöksestä, ennen kuin kokee asian todeksi. Melkein tasan vuosi, vähän yli. Hitaus ja sen sellaista. Mitä seuraavan vuoden aikana tapahtuu? En jaksa alkaa odottamaan jotain muunlaista. Olen odottanut nyt jo niin usein kaikkea mahdollista, joskus pitää vain huomata olevansa perillä.

Ehkä ei tapahdukaan paljoa tämän enempää. Että tytöt pesevät hampaitaan yhtä aikaa vessassa samannäköisinä kuin 12 vuotta sitten, ja honottavat käsittämättömiä hammasharjat suussa ja nauravat enkä minä ymmärrä mitään.

Viimeisen kuukauden aikana on tullut muutamia kertoja olo, että vanhemmus on vaativa laji. Ei sillä, että se olisi jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa, koska kyseesssä on vain statistin rooli. Se vain vaatii paljon aikaa, ja mina voisin kyllä ihan mielelläni tuijottaa katon oksanreikiä useammin. Ja silti olen etuoikeutettu, kun minun kanssani pitää puhua näinkin monensta asiasta jos ei sentään kaikesta.

Tänään kuitenkin muserruin hetkellisesti, ja ilmoitin, että tarvehierarkiani on nyt liian huteralla pohjalla, jotta pystyisin keskustelemaan luonnonsuojelusta ja kehitysmaiden kehittämisestä.

Ehkä sitten huomenna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti