maanantai 21. toukokuuta 2018

Niinkuin varisparvi raahautuu.

Viikonloppuni sisälsi ilahduttavan paljon kulttuuria. Myös pyöräilyä, jäätelönsyömistä, nukkumista pitkään, höpöttämistä. Itkeskelyä, kovaäänisesti ryyskien, ja hiljaa pulputen, eri syistä, mikään ei turhaan eikä pahasti. Paljon yksinoloa. Tuollaista saattaa jopa tulla vähän ikävä.

Kävin keikalla. Miljoonasade, n. kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. En silloin nuorena oikein hirveästi kai arvostanut bändiä - se oli ihan hyvä, ja tokihan menin kaikille keikoille, jonne vain pääsin, ja Miljoonasade esiintyi noin miljoona kertaa asuinalueeni julkisyhteisöjen nuorisolle hyvää hyvyyttään järjestämissä ilmaiskonserteissa, koska hekin asuivat siellä, ja keikalle oli lyhyt matka. Poikien kasvot ja maneerit lavalla tulivat tutuiksi.

Nyt sitten hieman eri olosuhteissa kuin kauniina kesäpäivänä kimaltelevan vesistön rannalla. Yritin muistella, oliko Heikki silloin vuosikymmeniä sitten tuollainen, vai jotenkin herkempi ja nolompi ja aidompi? Nyt jutuissa ja esiintymisessä oli jotain kummallista opeteltua varmuutta. Välillä mietin, olenko Atomirotan keikalla. Matti oli entisensä. Arskasta oli tullut Heikin hovinarri.

Musiikit yllättivät positiivisesti. Lehdestä luin etukäteen, että bändi on löytänyt uuden kipinän. Siltä se oikeastaan kuullostikin. Uudet biisit eivät olleet ollenkaan huonoja, ja vanhoista oli löydetty jotain aiempaa vakuuttavampaa mahtipontisuutta. Otettu askel kauemmas iskelmästä, onnistuneesti. Monen biisin kohdalla mietin, että höh, miksiköhän tämä ei säväyttänyt silloin 16-vuotiaana?

Alkoi Marraskuun kertosäe, ja ystävä pukkasi minua kylkeen. Solumassaani tämän johdosta kohdistuva paine eteni kyljästä päähän ja tyrskäytti jo ennestään poskipäideni alle käsivarastoon kihonneet nesteet yli äyräiden, aivan yllättäin. Syksyn kuukausien luetteleminen noin peräjälkeen ja järjestyksessä kolautti minua yllättävällä taajuudella takaraivoon. Yllätyn, jos alan itkeä jostain noin konkreettisesta ja yksiselitteisestä. Viime syksy oli kai sitten tuossa mielessä aika rankka, ja nyt, kun lasken aikaa jo tuntejakin mittapyykkeinä käyttäen, sen uskaltaa myöntää.

Oli jo aiemmin valmiiksi itkenyt muuta, ja sitten Diivakin lauloi, ja jouduin suorastaan juomaan vettä nestehukkaa paikkoakseni. Hän on löytänyt oman äänensä musiikissa, nyt kuulen, että biiseissä ei ole enää mitään tiettyyn muottiin sopimiseen yrittämistä, vaan ne ovat vain suoraan sitä mitä hän tuntee. Sävelmät ovat oudon monimutkaisia koska ne rakentuvat sanoista ja tunteista synesteettisesti, mutta silti niistä tulee minulle korvamatoja. Ja aina uuden biisin kuultuani riitelemme siitä kun hän ei julkaise niitä.

Olin myös Moderni Nainen. Helene Schjerfbeckin tapa käyttää värejä ja nähdä asiat ja tavallaan jopa elää teki minut kovin nöyräksi. Ja hän kuvasi näkemiään, tavallisia asioita ja ihmisiä. Itseään. Pienissä puitteissakin voi olla suuri.

Jossain vaiheessa viikonloppua olin hyvin väsynyt. Siivosin kodin hyvin epätehokkaasti, vähä kerrallaan, pakosta. Olen tyytyväinen silti, että siivosin. Aina muutaman askareen välillä huojuin sohvalle ja löysin itseni katsomasta BBC:n historiallisia dokumentteja. Katsoin yhden balettiesityksen kahdesti, lumoutuneena liikkeiden kauneudesta. Ja vähän hämmentyneenä puvustuksesta joltain osin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti