sunnuntai 13. toukokuuta 2018

You got me pelican fly-fly-flyin.

Saatoin tehdä viikonloppuna liikaa asioita. Päättelen sen siitä, että tiskikoneen tyhjentäminen on kestänyt jo yli puoli vuorokautta, semitarmokkaista ja useista aloitusyrityksistä huolimatta.

Järjestin itseni tilanteeseen, jossa pyöräilin keskellä yötä. Sitä ennen join kolme lasillista kuohuvaa ja vähän liian monta Sandels-tölkillistä. Yritin juoda niin monta kuin pystyn, koska teen sellaista loppujenlopuksi aika harvoin. Ilmeisesti minua on jäänyt alitajuisesti kalvamaan huono suoritukseni saunakaljan ostamisessa taannoin. Nyt ostin olutta epäröimättä (kaveri oli samaa mieltä merkistä) ja saunoin pitkän kaavan mukaan. Istuin myös ulkona, mikä tuntui laadukkaalta.

Yöllä pyöräillessäni Diiva ja Poika 2 pyöräilivät vastaan. Metsässä oli pokemoninmetsästäjiä, mihin seuraan seuralaisenikin katosi. Kesä on mukava.

Fasilitoin Euroviisuvalvojaiset. Sekin oli mukavaa. Jaksoimme katsoa pisteidenlaskunkin. En ole jaksanut analysoida toisen semifinalin esityksiä mitenkään. En ole enää niin kiinnostunut aiheesta. Olen häilyväinen ihminen.

Kun olin ruokakaupassa, ostamassa kanansiipiä, kaurafraichea, kahvimaitoa ja vielä jotain neljättä asiaa jota en muista, ystävä hädässä soitti. Hän oli torilla, aivan yksin. Suoritin nopeasti toimenpiteen "reverse shopping", eli palasin takaisin jälkiäni myöten ja palautin elintarvikkeet entisille hyllypaikoille ja singahdin torille. Join ensimmäisen terassisiiderin ja hikoilin laadukkaasti.

Terassilla tajusin, että minulla ei ole meikkiä, mitään muotoiluaineita hiuksissani, ja teknisesti ottaen olen pukeutunut yöpaitaan. Tunsin oloni riittävän salonkikelpoiseksi ja kummallisen vapautuneeksi. Olen jotenkin kevään mitaan lipsunut olotilaan, jossa aidosti nautin siitä kun ei tarvitse laittautua. Luonteelleni on tähän asti ollut tyypillistä aidosti nauttia laittautumisesta, vaikka sen tavoite joskus onkin ollut näyttää huolettoman ja spontaanin laittautumattomalta. Nyt olen lipsunut jonnekin omituiseen sluibailuun, jossa uskottelen itselleni, että on tosi trendikästä olla ilman erottuvia kulmakarvoja ja että Rihannakaan ei aja säärikarvojaan.

En ole varma, onko tämä laiskuutta, tervettä järkeä vai jonkinlainen parisuhdestatusmanifestaatio. Että aivoni ovat vihdoinkin työstäneet sen asian, että henkilö, jolta haluan huomiota, ei kävele minua vastaan seuraavalla maitokauppareissullani. Ei, koska tiedän, että hän on Etelämantereella tarkkailemassa pingviinien parittelua.

Pelkään, että tämä on enimmäkseen laiskuutta.

Excelini tuli valmiiksi. Siis sillä tapaa, että minulla on nyt oikea määrä vaatteita. Tai saisi minulla olla kolme puolihametta ja neljät kengät enemmän, mutta mitään vaatteita ei ole liikaa. Pärjään hyvin tällä määrällä puolihameita, ja kenkiä ostan vain jos ne puhuttelevat minua, ja nyt on ollut vähän hiljaista.

Minulla ei siis myöskään ole mitään tavoitetta vähentää asioita vaatekaapistani. Tämä on vuosien pitkäjänteisen työn tulos. Nyt minun pitäisi säilyttää status quo, ja tehdä uusia hankintoja ainoastaan luonnollisen poistuman jälkeen, tai uusia jotain suuren harkinnan jälkeen siinä tilanteessa, jossa käyttökertaindeksi laskee kriittisen rajan alle. Siihen on juuri nyt laskennallisesti hieman matkaa.

Vietin tässä harmonisessa ja kauan tavoitellussa taulukkolaskentatyökalutasapainon tilassa n. päivän. Sitten tuli helle, ja tajusin, että minullahan ei ole mitään päällepantavaa. Rievoin vaatekappaleen toisensa jälkeen henkarista alas, sovitin, tuskastuin, kauhistuin, ihmettelin miten tähän on tultu. Siitä lähtien olen oikeastaan käyttänyt niitä kahta teknisesti yöpukukategorian mekkoa vuoron perään.

Kesävaatteeni tuntuvat enimmäkseen oudoilta ja vierailta. Tunnen itseni niissä valtavaksi. Ehkä asialla on jotain tekemistä todellisuuden kanssa, mutta talvisin en kiinnitä todellisuuteen niin paljon huomiota. En kuitenkaan aio tehdä asialle muuta, kuin syödä lisää. Kananmunia, pinaattikeittoa, hummusleipiä, oikeaa ruokaa. Niin ja liikkua, mutta sen minä teen muista syistä, koska olen jo todennut, että tietyillä asioilla elämässäni ei ole syy-seuraus-yhteyttä, ei vaikka miten niin toivoisin.

Niin ja nukun. Nyt olen nukkunut melko paljon ja helposti, paitsi tietysti lauantaiyönä, koska katsoin ylipitkää televisio-ohjelmaa, joka koostui puisevasta portugalilaisesta huumorista ja väkinäisistä lavarituaaleista, joihin yhdistyi usein mitäänsanomaton tai jopa huono musiikki.

Kävin akupunktiossa. Sekin oli mukavaa, mutta siitä asti olen tuntenut olevani jotenkin kummallisen painava. Aivan kuin en jännittäisi itseäni koko ajan varmuuden vuoksi pysymään osittain ilmassa. Tuntuu vähän kuin joku kovettunut kuori olisi lähtenyt pois olemuksestani, jostain sieltä välitilasta, jossa fyysinen ja psyykkinen yhdistyy. Luulen, että se on periaatteessa hyvä asia, kunhan saan ensin nukuttua pois kaiken sen väsymyksen mitä tämä hermostoni uudelleenkalibrointi paljasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti