maanantai 21. joulukuuta 2015

I dream my life away.

Olin ilmeisesti ajatellut joulusiivoamista jotenkin suureellisesti, vaikkakin ilman varsinaista stressiä. Nemesikseksenä, joka minun on kohdattava. Rajana, jonka ylitettyäni kaikki vanha jää taakse. Astuin kohtalonhetkeeni uljaasti ja voitokkaasti. Kun päivän tehtävät oli suoritettu (joita toden totta oli vähän vähemmän kuin omakotitalossa), ja ajattelin hetken viihdyttää itseäni vaikkapa netflixiä selaillen, urvahdinkin aivan totaalisesti. Nukahdin vastaantaistellen. Heräsin yöllä valtavaan nälkään. Söin, ja nukuin uudelleen. Aamulla kun heräsin, tuntui, että lihani olivat irronneet luista. Nilkkani olivat tipauttaneet jalkaterät sijoiltaan. Kävelemään lähteminen oli vaikeaa.

Melko lailla sama juttu viime yönä. Uneni ovat myös erilaatuisia kuin yleensä. Nyt luulen, että näin sellaista normaalia unta, jossa seikkailevat arkipäivän tapahtumat (kuten auton parkkeeraaminen hankalaan paikkaan), todentuntuisella tavalla johon ei oikeastaan itse voi kamalasti vaikuttaa. On se raskasta, tuommoinen.

Leivoin eilen puuron piirakoiksi. Sitä olisi saanut olla vielä isompi määrä, kuoria jäi muutama ylimääräinen. Osasta tuli nättejä, osasta vähän haperoreunaisia. Toistaiseksi kaikki ovat olleet kovin hyviä. Piirakankuorien pulikoiminen ottaa selkään. Ei tämä jumi tuosta johdu, mutta se auttoi asiaa kyllä.

Kaunomieli opetteli pulikointia ja piirakantekemistä muutenkin. Ihan kelvollisia sai aikaan. Kun minä olin pieni, katselin aina vierestä kun äiti teki piirakoita, satoja ja satoja. Itse sain yleensä osallistua vain siihen vaiheeseen, kun pallerot painetaan lättänöiksi. Piirakat menivät myyntiin, ja melkein aina oli sillä hilkulla, riittäisivätkö kuoret tai puuro tarvittuun määrään, joten harjoituskappaleita ei voinut tehdä. Äidiltä tilattiin piirakoita sinne tänne pitoihin ja pienempiin juhliin.

Kaunomieli on täynnä virtaa, pirteämpi kuin moneen vuoteen. Askartelee ja rakentelee kauniita juttuja ja keskittyy asioihin hyristen, huolehtii asioista, jaksaa. Monta vuotta meni syvissä vesissä, ja senkin jälkeen elämä on ollut keikahtelua ja kaupankäyntiä; jos nyt skarppaat ja olet reippaana, että jaksat tämän minkä tarvitsee, huomenna sitten lepäät, ja ehkä koko viikonkin. Nyt hän polkkatukassaan muistuttaa itseään äärettömän vakavasti asioista innostuneena neljävuotiaana, ja toisaalta on samaan aikaan joku aivan uusi nuori nainen.

4 kommenttia:

  1. Meilläkin ollaan syvissä vesissä... kunpa osaisin kannatella että pääsis taas pinnalle. Itsekin uppotukkina on vain niin vaikea pitää toista pinnalla...

    Mie opin tekeen karjalanpiirakoita karjatalouskoulussa, kotona Lapissa ei semmosia harrastettu. En muista, että olis paljoakaan leivottu mitään muuta kuin ehkä sokerikakkua ja pannaria. Toinen ihana herkku, johon tutustuin vasta ko. koulussa, oli imelletty perunalaatikko. Nam.

    VastaaPoista
  2. Meikä on kerran tehnyt karjalanpiirakoita ja niista noin kolmestakymmenestä vain kaksi näytti siltä kuin pitäisi. Yleisin malli oli lähes suorakaiteen muotoinen läjä. Ei ole minun nakkejani tarkoitettu piirakoiden rypyttämiseen.

    Sehän on hienoa jos Kaunomieli on piristynyt. Ihminen jos vaeltaa synkkyydessä niin se on surkea tila ja vielä surkeammalta se tuntuu koska siinä ei oikein itse osaa tehdä mitään.

    VastaaPoista
  3. Dämn, homasin äsken, etten ole muistanut ostaa imellettyä perunalaatikkoa. Sitä en osaa tehdä. Yritin joskus monta kertaa, ja aina meni mönkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mieki huomasin langenneeni vanhaan ansaan ja ostaneeni imeltämätöntä. Mies kysyi, että mitä eroa niillä on, ja sanoin, että tämä mitä ostin, maistuu pahalle pottumuusille.

      Poista