sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Every man is an island.

Menen melkein mielelläni töihin huomenna. Menisin vielä mieluisammin, jos siellä olisi enemmän ihmisiä paikalla. Lomakooma iskee.

Diivan kanssa on ollut mukava tehdä joulujuttuja. Hän lähtee mukaan loputtoman pitkälle hautausmaakävelylle ja jaksaa innostua paketeista ja joulutortuista ja puurosta ja kysyy saako syödä lopun porkkanalaatikon. Pelkältään. Tänään aloin kuitenkin ärsyyntyä jopa häneen. En halua kommentoida instafeedin väritystä tai muotojen symmetriaa. Sen olemme todenneet jo aiemmin. Kitaran ääni alkaa saada minut ärsyyntyneeksi. Ärsyyntymisemme on molemminpuolista ja huumorin sävyttämää, mutta silti alan tuntea lievää klaustrofobiaa kun Diiva saapuu sänkyni laidalle kitaransa kanssa ja istuu jaloilleni, kun en älyä siirtää niitä hänen altaan riittävän auliisti.

En jaksa enää puhua edes Kurt Cobainista. En tunne Egotripin tyyppejä nimeltä. En muista vuosilukuja.

Tytöt olivat Tapaninpäivänä menossa syömään isänsä kanssa, ja suunnitelmat lykkääntyivät puolentoista vuorokauden ajan. Lopulta olin jo itsekin melko kärsimätön sen suhteen, lähtisivätkö he lopulta jonnekin, vaikka asialla ei ollut minulle mitään käytännön merkitystä.

Kun olin vielä yhdessä lasten isän kanssa, luulin, että se oli myös minun ominaisuuteni, että asiat lykkääntyivät ja kaikkea oli hankala suunnitella. On minussakin jonkin verran sitä vikaa, mutta hän on kyllä paljon hankalampi. Ehkä olimme kuitenkin melko samanlaisia tuon suhteen, ja siksi se ei ärsyttänyt meitä toisissamme ihan kamalasti. Luulen, että olen skarpannut vähän, ja nyt tuo ärsyttää näin sivustaseuraajaakin.

Mietin, että jos haluaisin elämässäni keskittyä johonkin vähän enemmän keskittymistä vaativaan kuin Netflix, se voisi olla hieman vaikeaa.

Kävin kyllä ulkoilemassa. Molemmilla tavoilla. Kiersin oman lenkkipolkuni, siis kävelin sitä myöten koska olin kerrankin valoisan aikaan liikkeellä. Olen nyt hahmottanut itselleni sopivimman tavan lähestyä kierrettävää saarta siten, että vältän reitillä mahdollisimman paljon liikennettä ja keskustamaisuutta. Löysin katutaiteilijan maalaaman seuranhakuilmoituksen. Siinä katutaiteilija, ikäiseni ja kuvailunsa mukaan mukava ja sosiaalinen mies etsii naista, joka on valmis pitkään parisuhteeseen. Luulen, että se en ole minä. Otin ilmoituksesta kuitenkin kuvan talteen.

Minulla oli sellaiset kenkien päälle viriteltävät kumirenkuloissa kiinni olevat nastat, ja tunsin iloisuutta siitä, että pystyin kävelemään iljanteista hiekoittamatonta polkua, jota en muuten olisi pystynyt. Tunsin oloni itsenäiseksi ja pystyväksi. Sitten kompastuin taas, nilkkani petti jälleen ja pyörähdin pehmeästi kuin kissavarasninja selän kautta ympäri ja nousin kiireesti jaloilleni. Polun vieressä oli mies sahaamassa tuulen katkomia risuja. Hän ei lopettanut sahaamistaan, mutta kun kävelin ohi, hän katsoi minua pistävästi.

Oli se eri mies kuin viime kerralla, vaikka saari oli sama.

Olen muuten armoton sählä. Kun lähdin ulos, huomasin ulko-ovella, että minulla on vain yksi nastasysteemi mukanani. Ja kotiavaimetkin kotona. Juoksin portaat ylös ja rimputin ovikelloa. Rimputtaessani sitä mietin, että jännää, en ollut tiennytkään, että meillä on tällainen vanhanaikainen pyöritettävä ovikello, eikä sellainen painettava. Että olen aika harvoin soittanut omaa ovikelloani kun en ole sitä huomannut. Sitten hoksasin, että ovessa luki väärä nimi. Ei meidänkään ovessa lue minun nimeäni, vaan jonkun edellistä edellisen asukkaan, mutta silti erityisen väärä. Naapurin setä ei ollut vihainen kun avasi oven, hän on aina hyvin ystävällinen.

Tämä oli muistaakseni toinen kerta kun noin kävi.

Toinen tapani ulkoilla oli vähintään yhtä virkistävä. Hiukseni olivat hyvin. Vanha työkaverini, joka ei tervehtinyt minua heti, väitti, että luuli meitä (minua ja ystävääni) joiksikin nuoriksi tytöiksi. Uskoin selityksen ongelmitta. Näin muitakin vanhoja tuttuja. Yhden, joka ei tuntenut minua. Luulen niin. Oli silti mukavaa, että jos minään elämäni päivänä törmään tuolla tavalla tuttuun ihmiseen, se osuu hyvälle hiuspäivälle. Siinä oli jotain kovin hauskaa, siinä törmäämisessä.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joku tuli sanomaan minulle "miksi näytät niin surulliselta". Ennen kuulin tuosta baareissa aivan kyllästymiseen asti. Ei sillä, että olisin jotenkin erityisen surullinen, minulla vain nyt on sellainen naama. Varmasti olen tässä välissäkin näyttänyt aivan yhtä surulliselta jos en ole juuri sattumoisin virnuillut jollekin hyvälle jutulle (ajatuksilleen virnuilu ei useinkaan näytä yhtä luontevalta, joten vältän sitä), mutta iän myötä tuollaiset yhteydenotot tuppaavat vähenemään. Vanhenevat näkymättömät naiset saavat olla julkisilla paikoilla juuri niin surullisia kuin haluavat olla.

Tarkkailin itseäni. Minulla on edelleenkin se refleksi, etten pysty katsomaan ihmisiä pitkään silmiin. Yritän aina välillä.

4 kommenttia:

  1. Jee, jollain muullakin kuin mulla on surullinen naama :) Ekan kerran kuulin siitä yläasteella, kun mulla oli vihreä paita päällä koulussa ja kaveri tokaisi mun näyttävän masentuunelta kurkulta ;) Anyway, sen koomin olen saanut kuulla siitä tosi paljon, asiakkaat myös töissä kommentoi jne. Eri ihmisten mielestä näytän surulliselta, masentuneelta, vihaiselta tms. Kun olen tajunnut tämän oikein syvästi, olen yrittänyt pitää töissä jonkunlaista parempaa ilmettä päällä. Se, että näytän ns. normaalilta, vaatii meikäläiseltä jo "tekokestohymyä". Mutta olen jopa onnistunut kehittämään mun naaman ilmeitä, koska viime kehityskeskustelussa pomo totesi, että en näytä enää niin apealta kuin silloin kun hän tuli taloon. Totesin vain, etten ole nykyään yhtään sen iloisempi ihminen, olen vain kiinnittänyt asiaan huomiota, kun olen saanut siitä niin paljon palautetta ja oppinut hallitsemaan mun ilmeitä paremmin. Mutta on se raskastakin. Kuinka paljon helpompaa olisi jos ei olisi luonnostaan niin apea naama. Ja kotona sitten kun en jaksa yrittää, niin nytkin istun tässä ihan onnellisena, mutta suupielet kaksi senttiä alaspäin valuen ja kun on vielä ulkoreunoista alaspäin kääntyvät silmät ja pitkä naama, niin näyttäisin nyt taatusti katsojan mielestä täysin maani myyneeltä. Hankala naama, mutta kai sitä on maailmassa aika paljon pahempiakin ongelmia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tismalleen sama ongelma. Enkä tosiaan muista, että kukaan olisi koskaan kysynyt minulta tuota sellaisena hetkenä kun oikeasti olisin ollut surullinen. Se on vain se naama. Toisaalta hymyilen luultavasti paljon niinä hetkinä kun juttelen ihmisille.

      Poista
  2. Vanhanaiseus on kyllä helpottavaakin, kun sitä muuttuu näkymättömäksi. Korkeintaan vanhat miehet katsoo pistävästi. Mutta enpä ole tullut ajatelleeksi, että perus naamanilmeestäkin voi joutua kärsimään! Ihmiset sanoo mitä ekana pälähtää päähän, eikä mieti, että tuo ihminen on varmaan saanut kuulla jo aika monta kertaa sen, mitä aioin sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei se tällä kertaa onneksi ollut suurta kärsimystä ;-)

      Poista