keskiviikko 19. elokuuta 2015

Sullon ainakin.

Elämäni on tänään lipunut korvieni ohitse Anssi Kelan sanankääntein. Fillareita naarattiin. Se ei johda mihinkään. Vielä kerran kuljettaa. Kissat eivät maista makeaa.

Joku sanoi kesken ihan tavallisen lauseen, että "saatiin ne kelat", ja säpsähdin näkyvästi. Kyse oli keloista. Sellaisista isoista ja pyöreistä.

Enpä olisi vielä pari päivää sitten uskonut menettäväni yöuniani (1 kpl, lähes kokonainen) Anssi Kelan takia. Niin vain kävi. Kunhan nämä tapahtumat uppoavat alitajuntaani, tulen näkemään unessani tummenevan illan ja pitsimyssyihin, pellavapaitoihin ja pussihousuihin pukeutuneen seepiansävyisen joukon vihaisia ihmisiä, jotka piirittävät minua koko ajan tiukemmassa ringissä, tökkivät heinähangoilla ja soihduilla ja mumisevat matrana "lapselliset leikkis lopettaa-aa-aa-aaa".

Tänään pyöräillessäni mietin perusteellisesti ja antaumuksella keikkoja. Sitä ilmiötä, josta olen puhunut jo aiemmin, jonka tajusin ärsyttävän minua viime kesänä, ollessani Megadeathin keikalla. Megadeath ei nimittäin tehnyt mitään muuta kuin jökötti tylsästi lavalla rivissä, soittimineen, ja soitti. Hyvin eleettömästi, ja ensin olin vähän ihmeissäni. Sitten rentouduin, ja nautin keikasta.

Suomessa artistit suhtautuvat suosioon ja yleisöön hyvin nöyrästi. Se on sääntö jonka rikkomisesta rangaistaan meillä oletettavasti enemmän kuin muissa maissa ja kulttuureissa. Ei saa olla koppava ja täynnä itseään. Ei saa luulla olevansa jotain, vaikka kaikki tunnistaa ja kyttää Salessa kun ostat sulatejuustoa ja lähettää siitä kuvan Seiskaan. Pitää hyväksyä, että markkina on rajallinen, ja on keikkoja, joille ei tule kuin neljä ihmistä, joista kaksi lähtee kesken pois. Pitää olla kiitollinen.

Yleisöä pitää miellyttää, yleisölle pitää antaa mahdollisimman paljon vastinetta rahalle keikalla. Pitää kiivetä joka kerta festarilavan pylvääseen. Pitää sanoa, että onpa täällä kauniita naisia. Pitää tehdä spagaatti. Pitää laittaa käsi housuihin ja riisua paita. Vaikka keikka on vasta juuri alkanut, pitää karjahdella agressiivisesti kuin olisi juuri juonut tuopin palavaa kossua, heiluttaa päätään ja sätkähdellä ympäri lavaa. Pitää purra selloa, vaikka se varmaan maistuu pahalta. Pitää pukeutua vain alusvaatteisiin ja sukkahousuihin ja kieriä lavalla tolppakorot ilmassa, vaikka kello on kaksi iltapäivällä ja fanit enimmäkseen 12-vuotiaita tyttöjä.

Se näyttää joskus siltä, että ei luoteta siihen, että oma läsnäolo, persoona ja musiikki riittävät.

Koska en ole itsetuhoinen ihminen, ainoastaan sellainen, joka nyppii aina hermostuneena rupiaan irti, lisään tähän amerikkalaistyylisen klausuulin siitä, että en tässä kirjoituksessa puhu Kelasta, vaan omista odotuksistani elävän musiikin suhteen. Kela ei lauantaina näyttänyt epäaidolta. Hän oli vähän pelottava. Mietin, miten se tekee ton kaiken? Nyrjäyttääkö se kohta itsensä jotenkin, vaikka seisoo paikoillaan? Entä jos tuo lattia on liukas? Entä jos vauhti loppuu kesken? Onkohan se vielä hengittänyt kertaakaan?

Olen käynyt keikoilla 14-vuotiaasta asti, eli kohta 30 vuotta. Ne ovat siinä ajassa muuttuneet. Tasapäistyneet. Minä en ehkä halua tulla perinjuurin miellytetyksi, vaan haluan tirkistellä oikeita ihmisiä soittamassa omaa musiikkiaan. Ihan sama, vaikka olisi tapahtumaköyhää ja tylsää. Haluan nähdä artistin vain olevan samassa tilassa kuin minä, olevan sellainen kuin on. Haluan nähdä miten artisti suhtautuu itseensä, musiikkiinsa ja yleisöön.

Artisti saa olla ujo, jos kerran on, eikä katsoa yleisöä koskaan silmiin. J.Karjalainen ei katsonut koko 80-luvulla. Ei joka keikalla tarvitse edes innostua. Pitää tuoda paikalle itsensä ja musiikkinsa, se riittää yleisön kunnioittamiseksi. (Jos haluan nähdä jonkun esittävän rock-tähteä, menen musikaaliin.)

En minä mene taidenäyttelyynkään sillä mielellä, että joka huoneessa pitää olla taulut kukkavaasista, ruoka-aineasetelmasta, merimaisemasta ja sitten vielä se potretti jostain mulkosilmäisestä keskiaikaisesta lihakauppiaantyttärestä, tai muuten haluan kulttuurisetelini takaisin.

Jimi Hendrix kuulemma rikkoi kitaran lavalla ensimmäisen kerran siksi, että häntä vaan otti niin paljon päähän, ettei enää huvittanut soittaa.

Ne asiat jotka ärsyttävät muissa, ovat niitä, jotka ärsyttävät itsessä. Mitähän olen tänään navastani kaivanut. Itsevarmuus tai itsevarmuudettomuus. Se, uskooko siihen mitä tekee ja että se riittää. Se, tarvitseeko aina ensisijaisesti yrittää miellyttää. Se, onko pokkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti