Rock on gold dust woman.

Olen viettänyt hiljaiseloa. Nyt verryttelen jälleen sosiaalisia lihaksiani.

Se lienee minussa sisäänrakennettu ominaisuus, tai sellaisen puute, ettei tämän mallin koneistoon kuulu mahdollisuutta hienosäätöön. Siivottuani, tampattuani ja luututtuani hiki hiusrajassa tunnin jos toisenkin, ajattelin ihan vain nopeasti käväistä asioilla. Yhdistin tähän toimintoon sosiaalisen ulottuvuuden, ja sovimme tapaavamme ostoskeskuksessa. Lähdin matkaan hieman nyppyläisessä neuleessa, likaiset hiukset puolinutturan sisällä kiertyneinä sellaiseen kuolemanspiraaliin, josta ne eivät ilman pesua tai hiekkapuhallinta voimallisempaa muotoilua suostuisi enää oikenemaan mihinkään asiallisempaan olomuotoon. Ajattelin, että ei sillä ole niin väliä, kunhan vähän käväisen. Katsoin peiliin, ja kuulin, miten mielessäni naiset ylenevässä polvessa aina Raakeliin asti sanoivat "ei sinua siellä kukaan katso", lohduttavaa kannustusta tarkoittaen. Se on ihan ok olla nyhjääntyneen näköinen, jos on juuri luutunnut lattiat.

Äitini ja mummoni oikeasti sanoivat minulle noin jos joskus nuorena peilailin itseäni ennen ovesta ulos menemistä. "Mitä sillä on väliä mitä sinulla on päälläsi, siellä on ihmisiä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja hiuksissa, ei siellä SINUA kukaan katso". En tiedä osaanko kertoa tätä oikein. Että tuon sanomisen sävy oli päällisinpuolin lohduttava, "älä välitä vaikka et ole hyvännäköinen, ei se ole tärkeää, ei sinua pilkata". Mutta minua se ärsytti, en ollut varma, oliko sanomaan upotettu piikki nimenomaan minun turhamaisuuttani kohtaan, vai oliko se yleisesti vain moraalikasvastusta; "ulkoinen kauneus ei ole niin tärkeää kuin se, että olet ahkera ja nöyrä". Tosiasiassahan minä nimenomaan halusin, että minua katsotaan. Huomatkaa minut. Halusin olla hyvännäköinen. Olin aivan erinomaisen turhamainen.

Olenhan maininnut riittävän tiheästi, että minut kasvatettiin 1800-luvun agraariyhteiskunnassa Talvisodan jälkeisen elintarvike- ja muunkin pulan aikana?

Takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Päädyin vaatetusliikkeen sovituskoppiin. Sieltä minut käytiin noutamassa spontaaniin "muuttumisleikkiin". Epäröin hetken, että kehtaisinko. Verensokerini olivat liian alhaalla järkevien päätösten tuottamiseksi, ja päätös olisi tehtävä heti. Tunsin houkutusta, koska en ole aiemmin ollut moisessa jännittävässä hömpötyksessä mukana. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten joku ihan muu kuin minä stailaisi minut. Saattaisin saada hyviä ideoita, uutta näkemystä, vanhat, luutuneet käsitykseni maailmasta räjäytettäisiin paikoiltaan, ja löytäisin uuden, jännittävän tyylin, tavan nähdä itseni, nuortuisin ulkonäöllisesti 15 vuotta säilyttäen silti vaivalla kerryttämäni elämänkokemuksen, ja näin kohoaisin yli-ihmiseksi, vähän kuin Margaret Atwoodin mieli Marion Cotillardin vartalossa. Tämä siis olettaen, että tokihan tällainen henkilökohtaisen intimiteetin uhraaaminen ko. kauppaketjun kaupallisiin tarkoituksiin (valokuvia, vähintäänkin) oikeuttaa minut korvaukseen suoraan itse maailmankaikkeudelta, ja saan tietysti itse valita maksutavan, ja juuri nyt valitsisin valuutaksi paljon nykyistä sorjemman vartalon. Eli sanoin kyllä, vastoin intuitiotani, joka karjui, paukutti nyrkkejään panssarilasiin joka kummallisesti nykyisin estää sen pääsyn aivojeni puhetta tuottavaan osastoon, teki kansainvälisiä käsimerkkejä ynnä muita elkeitä, joilla olisi saanut vaikkapa hävittäjälentokoneen kovasti harkitsemaan, kannattaako tälle lentotukialukselle oikeasti laskeutua, oli kerosiinit kuinka vähissä tai ei. Sanoin siis kyllä.

Tässä välissä teemme aikajanalla jälleen lyhyen fuskun perusaskelkuvioon liittyvän täppä-askelen takaviistoon. Päkiä vain käy hieman maassa, paino ei varsinaisesti siirry tämän jalan puoleen.

Kävin kosmetologilla muutama viikko sitten. Kosmetologi oli ehkä itseäni 10 vuotta nuorempi ystävällinen ja helläotteinen nainen. Alkuun hän kyseli perustietoja - onko minulla erityisiä iho-ongelmia tai huolenaiheita. Eipä juuri, mitä nyt hieman ihon kuivuutta. Ja yleinen vanheneminen. Minulla ei kuulemma ole mitenkään erityisen kuiva iho, hän kertoi, ja jatkoi kysymyksellä: "Mitä vanhenemisen merkkejä olet kasvoissasi huomannut?" No, aloitin. Isontuneet ihohuokoset poskipäissä. Silmänympärysrypyt. Sibelius kulmakarvojen välissä. Yleinen harmaus ja leukalinjan veltostuminen. Yleinen kasvojen valahtaminen. Kaulan ryppyyntyminen. Siinäpä ne olivat, kasvojen osalta. Hän nyökkäsi ystävällisesti, ja sanoi, että olen kyllä hyvin tarkkaavainen, olen löytänyt ne kaikki.

Loppukäynnin ajan rentouduin ja nautin käsittelystä, tai saatoin olla vain toimintakyvytön ja lamaantunut saamastani paskahalvauksesta.

Jäin kuitenkin kaipaamaan revanssia, josta ajatuksesta siirrymme takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Hius- ja meikkipuolesta huolehtiva mukava naishenkilö ymmärsi heti henkiset tarpeeni, ja vakuutti, että oli ensin olettanut minun olevan n. 35-vuotias, mutta kun oli ollut puhetta aikuisista tyttäristäni, oli sitten laskeskellut, että kyllä minun varmaan täytyy olla jo 40+. Ja että minulla on kaunis iho minkä ikäiseksi vain. Kyllä, olin heti valmis ostamaan heiltä tuotteen jos toisenkin -20% erikoispäiväetuhintaan.

Aikaa oli käytettäväksemme hieman liian vähän, joten en saanut salaa himoitsemaani smoky eye-meikkiä, vaan nopeammin toteutettavissa olevana ratkaisuna vaaleaa kullanhohdetta luomilleni. Tuhdit rajaukset ja kirkastavat lokinpaskat silmän sisäkulmiin. Kosteusvoidetta jo ennestään cc-voidelluille ja puuteroiduille kasvoilleni, ja siihen päälle värivoidetta. Poskeni ja kasvojeni reunat muotoiltiin tummanpuhuvalla sävyllä, joka häivytettiin ovelasti ja taitavasti, kasvojani huomattavasti kaventaen ja vaalealla glitterillä korostamalla tästä kapeudesta nousivat esiin pitkulaisen terävän vilijonkkanokkani lisäksi myös pienet koristeomenoita muistuttavat poskipääni. Kulmani korostettiin näyttäviksi, ja huulilleni sain korallinhohtoista kiillettä. Kun hymyilin, kasvoni olivat äkkiseltään suorastaan pelottavan kolmiulotteiset ja ilmeikkäät. Ja värikkäät.

Hiusteni kanssa ei ollut lähtötilanne huomioiden paljoa tehtävissä, mutta hän teki parhaansa. Kyllä niistä kovin paljon huolitellummat tuli, mutta ainoa mahdollinen valittu malli vielä entisestään korosti kasvojeni äkillistä ja minulle niin vierasta kapeutta.

Sitten menin rohkeasti pukukoppiin vaihtamaan ylleni jonkun toisen minulle valitseman asukokonaisuuden. Henkilö, joka oli tehnyt valinnat, kertoi valintaperusteena olleen, että mahdollisimman paljon bling-blingiä. Hän onnistui tavoitteessaan. En ole eläissäni ollut niin kimalteleva.

Valokuvia räpsittiin. Yritin olla urhea ja hymyillä luontevasti. Poskipääni kohosivat ennennäkemättömiin korkeuksiin, ylähuuleni katosi jonnekin nenän varjoon, ja näkemissäni kuvissa näytin Väiski Vemmelsääreltä drag queeninä. Olen pahamaineisen huono valokuvissa, joten en oikeastaan mitään muuta odottanutkaan. Vaikka minulla olisi mielestäni kuinka viehättävä ja onnistunut päivä, jolloin olen rennon tyylikäs ja kaikin puolin freesi, ja, unohtaen kaiken kokemusperäisen perimätietoni menen ja otan selfien, näytän siinä 1500-luvun Koillis-Puolan hygieniaoloissa ehostetulta hammassärkyiseltä pyykinpesijättäreltä jolla on itsetunto-ongelmia, välitön väkivallanuhka ja suuri pelko välkähtelevää taikalaatikkoa kohtaan, joka kuvan lisäksi varmaankin varastaa myös hänen sielunsa.

Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vähän surulliselta pukea se vanha nyppyläinen neulepusero takaisin päälleni. Kotona laitoin sen suoraan roskikseen. Nyt oli sen aika, sanoi excel mitä vain.

Tänään laitoin hiukset ja meikkasin aivan itse, ja olin hyvin tyytyväinen kädenjälkeeni, tummanharmaaseen poolokaulusneuleeseeni, tummanharmaisiin farkkuihini ja mustiin kenkiini. Missään ei ollut glitteriä. Ulkona satoi räntää, hiukseni latistuivat kovin, mutta sellaista on elämä.