Let me treasure you.

Tein taannoin itselleni aarrekartan. Suorastaan askartelin. Se jos mikä on persoonalleni epäluonteenomaista. Kävin oikein kirjakaupassa ostamassa A2-kokoisen mustan pahvin tätä tarkoitusta varten, ja ihan uuden paperiliimapuikon. Luulen, että minulla on viimeisen kahden vuosikymmenen ja kahden imeväisestä aikuiseksi kasvaneen jälkeläisen jäljiltä kaappieni perukoilla liimapuikko jos toinenkin hyvässä tallessa, mutta luulen myös, että ne ovat viimeisten vuosien aikana ehtineet kovastikin käytön puutteessa kuivua. Konmaritan ne armottomasti kunhan joudumme vastastusten jossakin hämyisessä komeronnurkassa. Eli ostin uuden liimapuikon, vakaissa askartelutarkoituksissa, ja mietin, onko tämä nyt oikeasti tämän 1,49 euron arvoista. Ja mitä tuo myyjäkin minusta ajattelee, luuleeko se, että minä olen joku askartelija. En minä ole SELLAINEN nainen! Ostin sellaisen mahdollisimman pienen, vaikka isommassa puikossa liima-aineen kilohinta olisi ollut kovin paljon suopeampi.

Tiedättehän, miten aarrekartta rakennetaan? Otetaan aikakausilehtiä, iso vino pino, ja asetetaan ne oikealle puolelle itsestä katsoen. Poimitaan kritiikki, logiikka, verbaalinen ja älyllinen ajattelu sekä mahdolliset estot, ennakkoasenteet ja kasvatuksen tuomat vääristymät mahdollisimman huolellisesti mielestä yhteen nippuun, suljetaan ne tiiviiseen minigrip-pussiin ja asetetaan itsestä katsoen takavasemmalle, mielellään näkökentän ulkopuolelle. Selataan lehtiä, suhteellisen nopealla tahdilla ja leikataan (revitään) niistä irti kaikki sellainen, mikä positiivisella tavalla pysäyttää, koskettaa, miellyttää silmää, puhuttelee. Asetetaan ne tässä vaiheessa vasemmalle, ihan yhtään miettimättä, mitä siihen pinoon kertyy ja kuinka paljon.

Tuo "positiivisella tavalla" oli minulle vähän vaikea. Moni asia puhuttelee, kovallakin äänellä, mutta en ole aina ihan varma, mikä pitäisi tulkita positiiviseksi, ja mitä vain pitäisi karttaa kuin ruttoa.

Kun kuvat on kerätty, minigrip-pussista voi ottaa takaisin käyttöön kognitiivisen ajattelun ja logiikan, ja mahdollisesti muitakin tarpeellisiksi katsomiaan, neutraaleja työkaluja.

Sitten kuvia (ja mahdollisesti myös tekstejä) tutkitaan, selataan, lajitellaan, ryhmitellään, suoritetaan valintaa, asetellaan pahville ja tehdään kollaasi, liimataan ja tässä prosessissa mietitään, millaista haluaisi elämänsä olevan, millainen haluaisi olla, mitä on onnellisuus ja elämän tarkoitus. Mietintää voi jatkaa myös kollaasia myöhemmin tarkastellessa jos se ei tule heti kerralla valmiiksi.

Mikä hämmästyttävää, tähän askartelutyöhön ei käytetä exceliä, listojen tekemistä, eikä sitä tehdä ryhmätyönä, eikä kenenkään tarvitse opponoida tuotosta.

Tällaisen minä siis päätin tehdä.

Sitten muistin, että olen juuri vienyt kaikki lehteni paperinkeräykseen. Enkä muutenkaan tilaa mitään lehteä. Ostin kaksi lehteä, MeNaiset sekä minulle täysin tuntemattoman eläkeläislehden "Oma Aika". Tai saattoi se ensimmäinen olla Annakin. Ostin halvimmat mahdolliset. Jälkeenpäin ajatellen korjaisin suositusta siten, että kannattaa ostaa kauneimmat mahdolliset.

Selasin nämä lehdet läpi. Leikkelin talteen muutamia kuvia. Selasin uudestaan (vaikka se ei ole ohjeen mukaista), ja leikkasin lisää. Kolmannella kerralla oli vähän vaikeaa pitää tavoitteellista ajattelua jotenkin kurissa. Postiluukku kolahti, kerrankin ilahduin kun sain Rauhan Tervehdyksen. Löysin myös S-ketjun mainoksia. Kaikenlaista propagandaa. Postimyyntikuvaston.

Kävin läpi irtirepimäni kuvat ja tekstit. Kasassa oli yksi kuva, jossa oli pariskunta. Parrakas Ben Affleck n. 190-senttisen 50-kiloisen blondin kanssa, virheettömän rennosti hymyilivät molemmat, ja olivat oikein sävy sävyyn kasuaalisti asustettuja. Sitten oli monta kuvaa naisista, joilla oli hiukset hyvin, tai muuten hyvä päivä tai siis molemmat. He olivat kaikki yksin. Tavaroita, joita haluaisin ostaa, useissa näkyi vielä näppärästi hinnatkin samassa kuvassa. Sisustuskuvia, jotka näyttivät siltä, kuin haluaisin asua teollisuushallin kokoisessa studiossa, johon voi rakentaa huonekaluista asetelmia. Erivärisiä- ja kokoisia maljakkoja, joissa oli taiteellisen näköisesti yksi oksa tai risu kussakin.

Missä olivat muut ihmiset?

No, jos lehden nimi on Oma Aika, niin eihän siinä tietenkään ole kuvia muista ihmisistä kuin siitä oman navan ympärillä olevasta, vihdoinkin omaa aikaa ansainneesta individualistieläkeläisestä. Ja naistenlehti oli lähtökohtaisesti täynnä supersankariposeerauksia, joissa on henkilö, ja hänen timmi perseensä, josta hän on syystäkin hyvin ylpeä, joogatrikoissa. Kävin vielä kerran lehdet läpi, ja löysin kaksi kuvaa, joiden olisi voinut mielikuvitella kuvaavaan ystäviäni, ihania ihmisiä ympärilläni. Toisessa oli joku juontajablondi kolmen s/m-henkisesti pukeutuneen gladiaattorin kanssa. Valitsin sen toisen, jossa oli eläkeläisiä tallinnanristeilyllä, tasaisesti kolme pariskuntaa, rinta rinnan harmaantuneina merihenkisissä raitateepaidoissaan.

Sitten aloin jo tuskastua. Missä ovat tyttäreni? Perhe, joka koostuu sekalaisesta, vaihtuvasta ja kasvavasta joukosta ihmisiä? Kaikki ihmiset, joihin törmää silloin tällöin, eri etäisyyksiltä ja tiheyksiltä, kaikki ne persoonat joiden kanssa koen olevani samassa tilassa vaikka en olisikaan? Mitä hyötyä on siitä, jos on hyvä (hius)päivä, jos olen yksin? Ja kenelle saa valittaa, jos ei ole? TV-ohjelma-sivuilta löysin suuren postimerkin kokokoisen kuvan suomenhevosista kertovasta dokumentista, jossa oli hevonen, ja sen ympärillä eri-ikäisiä ihmisiä leijumassa valkoista taustaa varten. Kuva oli selvästi fotoshopattu.

Intuitioni ja tunnepuoleni kertovat minulle, askarteluprosessista huolimatta, että vaikka kuvakasassa ei ollut yhtään kuvaa tyttäristäni, they are my precious. Taistelen oikeudesta lisätä heidän kuvansa karttaani.

Ystävä toi minulle kotiinkuljetuksella vinon pinon lisää lehtiä. Problem solved! Valion mainoksessa oli ihana pöytä, jonka äärelle perhe, monine muotoineen voi kokoontua ja syödä hapanmaitotuotteita monessa maistuvassa muodossa. Löysin muutenkin lisää kuvia, ihanista keskusteluista. Unista, tarinoista, tauoista joissa olennaista on se, mitä niissä ei ole. Musiikista ja muistoista.

Kuva täältä.

Askartelu oli yllättävän hauskaa. Paperisilppu ja raadellut lehdet olivat olohuoneeni lattialla kolme päivää, muistuttamassa minua siitä, että kyllä, nyt on hetkeen askarreltu tarpeeksi. Älkää odottako ainakaan itsetehtyjä joulukortteja, vaikka tuoretta liimaakin olisi.