tiistai 26. heinäkuuta 2016

Hongat huminoi.

Lomalle jääminen tuntui siltä, kuin olisin laskeutunut vähän liian korkealta laiturilta kiikkerään inkkarikanottiin. Se heilui pitään edestakaisin, horjahtelin ja tein hätäisiä korjausliikkeitä. Nyt olen kuitenkin jo asettunut sievästi keskelle istumaan, ja painopiste on riittävän matalalla mielenrauhan säilymiseksi. Melon hitain liikkein, ja välillä kanootti lipuu yksinään kunnes se ehkä pysähtyy, tai jatkaa liikkumistaan vain huomaamattomasti.

Tutkittuamme aikataulujamme etukäteen olimme jo todenneet, että perinteisen perhemuotoisen roadtrip-tyyppisen irtioton mahdollisuus oli nihkeästi neljän päivän mittainen. Siis kolme yötä ja neljä päivää. Ensimmäisen päivän aktiivisista tunneista lohkaisi leijonanosan autoremontti, joka tilasi jälkiruoaksi kolme neljäsosasiivua matkakassastani.

Ei se mitään. Olemme harjaantuneita, suorastaan ammattilaisia hauskoissa roadtripeissä ja suhtautumaan niukkuuteen suvaitsevasti. Ensimmäisenä päivänä vain ajoimme autoa, asetuimme taloksi majapaikkaamme ja ihmettelimme sinne ilmestynyttä villipetoa. Siskollani on kissa. Ainakin se ulkonäöltään muistuttaa hyvin kaunismuotoista, vihreäsilmäistä kissaeläintä. Käytökseltään tuo otus vaikutti välillä jonkin ei kovin inhimillisen voiman riivaamalta. Toisaalta, sehän olikin villieläin.

Kävimme ripeästi suorittamassa Helsinki-rutiinimme, etukäteen sovitut kohdepisteet ja muut kesälomaan liittyvät oleelliset traditionaaliset kuviot. Joimme kahvit Fazerin kahvilassa. Söimme vaihtoehtopikaruokaa Fafa'sissa. Pyörimme tunnollisesti Kampissa, tietäen, että siinä ei ole mitään järkeä. Tuntia ennen sulkemisaikaa kiirehdimme Helsingin taidemuseon tiskille, jonne ilmoitin "yksi Smartumeilla, yksi normaali, ja yksi vastahakoinen. Ja ala-ikäinen." Vastahakoinen oli etukäteen marmattanut, että kun taas menemme vuoden pakolliseen taidemuseoon, hän ei sitten halua pitkästyä ja odottaa, kun minä ja Kaunomieli katsomme jokaista taulua kamalan pitkään ja oudon näköisinä.

Näyttelyn aikana ja jälkeen hän ei ollut enää ollenkaan vastahakoinen. Taide oli virkistävää, vaikkei sitä kamalan paatoksella katselisikaan. Yhdessä teoksista oli sama idea, jonka Kaunomieli oli toteuttanut vuosi sitten koulutyönään tekemässään teoksessa, se oli ollut näytillä Valveella. Toki toteutus oli kovin paljon suureellisempi kuin mitä lukion kuvaamataidon tunneilla tehdään, ja teema erilainen, mutta juju oli sama.

Paluumatkan varrelle asemoimme pysähdyksen Flowparkiin. Olin kuullut sellaisista, ja nähnyt pari kuvaa netissä. Olin vakuuttunut siitä, että tuo oli meidän juttumme. Lapsuuteni unelma muuttuneena lihaksi. Tai vaijereiksi ja puuksi ja käytetyiksi autonrenkaiksi.

Kun pääsimme perille, katselin puistoa vähän epäillen. Se näytti pieneltä, nyhjäiseltä, ylikansoitetulta. Kypäriin ja kömpelöihin valjaisiin pukeutuneet ihmiset liikkuivat pienellä metsäpläntillä hyvin hitaasti, sentti sentiltä yläilmoissa kitkuttaen, kiroillen, kiljahdellen, maanitellen itseään tai lapsiaan etenemään, koska takaisinkaan ei voi enää tulla. Pienen epäröinnin jälkeen Kaunomielen innostunut ilme sai minut kallistumaan jäämään.

Flowparkeissa ja sen semmoisissa on siis puiden varaan, useiden metrien korkeuteen viriteltyjä kiipeilyratoja, joissa pitää edetä. Eteneminen on niissä tehty hankalaksi monilla eri tavoilla, mutta turvallisuus on taattu valjailla.

Olenhan minä puunhalaaja ollut aina, mutta luulen, että harva puu on on koskaan saanut osakseen niin intohimoisia syleilyjä kuin se mänty, jonka rungon viereen ihmiset hyppäävät käveltyään ensin edelliseltä puulta alkavaa kapeaa lankkua, joka loppuu kesken, jonka jälkeen pitää loikata seuraavalle tasanteelle.

Tapani mukaan ylidramatisoin jälleen tilanteen vaaroja suorastaan kuolemanrajakokemuksiin asti. Tunsin suurta kiihtymystä, horjahdin kerran oikein kunnolla, hankin voitonmerkeiksi suuret mustelmat. Motivoin itseäni pysyttelemään kuitenkin omien jalkojeni ja käsieni varassa ajatuksella siitä, että en halunnut roikkua tuulessa valjaistani kuin parmankinkku odottamassa 20-vuotiaiden ranskalaispoikien tulevan pelastamaan minua jotenkin. Selvisin hengissä, ja sain monta lihasta kipeäksi.

Jossain vaiheessa uskalsin katsoa alas sen verran, että näin, miten maassa ikäiseni ja lähes kokoiseni nainen katseli minua vähän epäuskoisena, mutta sillä tavalla positiivisesti. Useasti mietin, että jos nämä rakenteet joskus pettävät, ja pettäväthän nämä lopulta joskus, se tulee tapahtumaan esimerkiksi tänään varmastikin juuri minun kohdaltani, koska olen näin painava. Ne eivät pettäneet.

Kotiin päästyäni asetuin. Koin ensin ahdistusta, joka tulee siitä kun loma alkaa ja rutiinit ja kiireet loppuvat. Tekosyyt olla ajattelematta asioita, jotka ahdistavat. Ja jotain selittämätöntäkin. Valvoin taas yön. Teen niin kai joka kesä. En voinut fyysisesti niin huonosti kuin viime kesänä, tai etenkään sitä edellisenä. Sitten olen nukkunut milloin huvittaa. Makoillut viileässä ilmassa. Pyöräillyt. Tehnyt asioita hitaasti. Tehnyt ruokaa. Silittänyt hitaasti asioita kirpputoripöydälle.

Tyttäret tulevat ja menevät omien aikataulujensa mukaan, koska tästä kodista se on mahdollista. Minun ei oikeasti tarvitse miettiä, mitä he tekevät tai syövät, tai onkohan heillä nyt varmasti kivaa. Pikkuhiljaa tämä on mennyt tähän suuntaan, hetki kerrallaan, sitten vähän pidempiä hetkiä ja vähän useammin. Nyt osaan jo olla tukevasti tällä puolen rajaa, jossa olen vain ja nautin omasta olostani, ja piipahdan aina välillä äidinelämäni puolella ja paistan kikhernepihvejä ja kanankoipia ja puhumaan musiikista ja valikoimaan kuvia kiitoskortteihin, ja palaan sieltä takaisin omaan ihmisenelämääni. En ole koko ajan hälytysvalmiudessa. Juuri nyt minun ei tarvitse järjestää mitään eikä organisoida eikä huolehtia. Minä olen ihan oikeasti lomalla.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa! Olet kunnolla lomalla.
    Mieki saan välillä lomaa äidinelämästä, mutta nyt kun nuoremman lapsen kinttu on paketissa, joutuu muutaman viikon hieman ylihuolehtimaan. Muovittamaan säntillisesti kipsin jokaista pesukertaa varten, kutomaan tilatun mallisen ja kokoisen sukan siihen, laittamaan ruokaa lautaselle ja tarjoilemaan... ehkä tämä on viimeisiä hetkiä, kun saan passata ja paapoa isoksikasvavaa lastani.

    Hirmuisen kunnioittava hatunnosto flowpark-toiminnallesi! Hyvässä kunnossa sun täytyy olla.

    VastaaPoista
  2. Kiitän ja kumarran :-) Mukavaa äiteilyä, toivottavasti jalka paranee hyvin.

    VastaaPoista