tiistai 12. heinäkuuta 2016

Brave new world.

En varmaankaan ole liikahtanut mihinkään suuntaan henkisesti, koska en ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tänne mitään. Olen vähän rauhoittunut. Ikäänkuin levännyt. Hötkyillyt vähemmän.

Elän jälleen sitku-elämää. Nyt tämä ei ole itseaiheutettua. Kun tiedossa on muutoksia jotka on varustettu toteutumispäivämäärillä, niitä on vain pakko odottaa, ja se väkisinkin vaikuttaa suunnitelmiin. Että kannattaakohan tätä tehdä ennen kuin. Ja sitten kun, niin sitten minä kyllä.

Nyt huomasin, että en ole ajatellut, että sitten kun lomalla. Loma tulee ihan kohta, ja minulla on muutamia suunnitelmiakin, jotka myös on varustettu päivämäärillä, mutta muuten en juurikaan odota elämäni muuttuvan mitenkään taianomaisesti erilaiseksi kuin nytkään. Paitsi että minulla on aikaa. On vain itsestäni kiinni, miten sen ajan käytän. Todennäköisesti hieman paremmin kuin nyt, koska huomaan olevani usein kummallisen väsynyt. En jaksaisi tehdä kaikkea mitä haluan.

Pyöräily ei ole saanut kuntoani kohoamaan hämmentäviin korkeuksiin. Jaksan kyllä hyvin pyöräillä töihin ja takaisin, mutta vastaavasti olen sitten todennäköisesti vähän väsyneempi. Yritän lisätä viikkoihini muitakin urheilusuorituksia. Mummojumppaa, jossa lähinnä hengitetään ja ojennellaan käsiä. Sain siitä nivuseni järjettömän kipeiksi.

Koskiuintia. Luulin, että se olisi helppoa, siinä vain hypätään koskeen, joka virtaa alaspäin, eikä mitään oikeastaan ole tehtävissä. Pukeuduin märkäpukuun ja kelluntaliiviin uteliaana mutta melko rauhallisena. Juttelin iloisesti kohtalotovereiden kanssa, ja vakuutin, että jännittää kovasti. Jos minua oikeasti olisi jännittänyt, en olisi jutellut mitään vaan tuijottanut vihaisesti eteeni ja kuunnellut verenpainettani.

Kun sain tarkempia ohjeita siitä, mitä pitää ja mitä ei saa tehdä, kun on koskessa, ja erityisesti siitä, miten sieltä pyritään tulemaan pois, huolestuin. Koskeen hyppääminen ei tuntunut niin pelottavalta ajatukselta kuin se, että nolaisin itseni olemalla liian huono atleetikko, en pääsisi rantaan omin voimin, ja ruskettuneen viikingin näköinen opas joutuisi harppuunoimaan minut alajuoksulta kuin lihavan norpan.

Kaksi ensimmäistä laskua meni kivasti. Vesi oli lämmintä ja makeaa ja luulin muistavani kaikki ohjeet. Uimaliikkeeni olivat riittäviä rantautumiseen. Tosin huolestuin, kun opas huusi kannustushuudon "nyt tiukkaa kroolia!". Huusin takaisin, että osaan uida vain sammakkoa.

Sitten opas käski hullutella. Pitää hauskaa. En keksinyt mitään hassunhauskoja kikkailuliikkeitä, koska tarkkailin silmä kovana missä kohtaa tulee taas se putous, jossa umplahtaa täysin veden alle kahdesti, ja johon pitää mennä vasenta laitaa, ettei persus kolahda kiviin. Koska olen huono urheilussa, keskityin siihen, etten vain mokaisi ohjeita, ja nyt ne tunsin syvää ristiriitaa.

Vesi tyrskyi yllättäen nenääni ja suuhuni, hengittämine vaikeutui ja käännyin mahalleni. Virhe. Käännyin jälleen selälleni, ja koitin kakoa ilmateitä avoimiksi. Noudatin ohjeita ja nappasin kiinni joen yli viritetystä köydestä. Roikuin köydessä, ja koski painoi minua kovasti veden alle. Hilasin itseäni ohjeiden mukaan vasemmalle, mietin, että hengittää joutaa varmaan myöhemminkin. Päähän alkoi sattua. Pääsin rantaan, yökkäilin vettä ja sappea ja röyhtäilin ilmaa. Laskin sitten vähän lisää koskea.

Kainaloläskini kipeytyivät tuosta vähäisestäkin roikkumisesta. Olen kyllä melko tyytyväinen suoritukseeni. Menisin uudestaankin. Voisin käyttää nenäklipsiä.

Toisaalta olen kahtena yönä nähnyt unia, joissa laskeudun kellareihin, joissa on käytäviä jotka kapenevat koko ajan, kunnes hengittäminen on hankalaa. Eilen säikähdin, kun join puolen litran pullosta vettä, ja se pulppusi suuhuni liian nopeasti. Menin eilen varmuuden vuoksi mereen istumaan, aaltojen sekaan, ja totesin, että en minä pelkää vettä.

Ensi viikolla aion mennä jonkinlaiseen puistoon, jossa kiivetään puihin usean metrin korkeuteen, ja kuljetaan rataa, ja epäilen, että tähänkin liittyisi käsilihasten käyttöä, jos sellaiset varusteet löytyisi. Se voi siis olla hankalaa. Eniten jännitän kuitenkin sitä, mahdunko valjaisiin.

3 kommenttia:

  1. Jestas, miten aktiivista ekstreme-elämää! Mua ei sais hyppäämään koskeen kirveelläkään. No, ehkä kirveellä.

    VastaaPoista
  2. Tämän jälkeen en ainakaan uskaltais mennä koskikelluntaan, pelkään vettä ja tuo kaikki olis jo ihan liikaa... prrhhht. Mutta hyvä, että sä uskalsit :)

    VastaaPoista
  3. Kyllä sinne uskaltaa mennä :-) Nenäklipsi vaan päähän.

    VastaaPoista