Annan kitaran laulaa vaan.

Uhmaan nyt blogimaailman jumalia, ja teen sellaista, mistä minulla on pelottavia kokemuksia. Kirjoitan käymistäni keikoista.

Vaelsin kaksi päivää Qstockissa kuin huolimaton, ja muista metsänkulkijoista piittamaton marjanpoimija, joka rääppii vain mättäimpien isoimmat ja makeimmat marjat päältä, eikä poimi huolellisesti mätäs kerrallaan. Mummoni tuhahteli aina ylimielisesti, kun osui paikalle, jossa oli käynyt tuollainen rääppijäpoimija.

Minulta jäi monta mätästä käymättä, mitä ei voi turhaan harmitella, koska ihmisen on vaikeaa olla kovin läsnä monessa paikassa yhtä aikaa.

Minulle isoimmat ja makeimmat marjat eivät ole Cheek tai Gardigans. Jätin myös Prodigyn kesken. Se tuntui vähän laimealta vallitsevissa olosuhteissa, vaikka heidän tuotantonsa on tietyllä tapaa mielenkiintoista ja energistä, siinä on joku kumman urbaani teknoviba, josta en saa otetta. En ehkä ihan kamalasti yrittänytkään. Olin yllättynyt, miten kentällä todella monet ikäiseni tai vain vähän itseäni nuoremmat ihmiset tanssivat hyvin määrätietoisen näköisesti pomppien ja sätkien. He tunsivat bändin ja biisit ja genren. Tuo oli hyvin erilaista käytöstä kuin mitä metallimusiikki oululaisissa aiheuttaa. Olen aina ollut hyvin ylpeä oululaisesta metalliudesta.

Mutta aloitetaampa kronologisesti. Ehdin nähdä vilauksen Maj Karmasta. Olen odottanut näkeväni Herra Ylpön lavalla, ja kyllähän hänessä on jonkinlaista keskisuurehkoa lavapresenssiä. Sitten vaelsimme katsomaan Stigiä. Hänen lavapresenssinsä oli täysin silmälasien ja lippalakin varassa, mikä ei valitettavasti pienehköllekään festarilavalle riitä. Se voisi toimia yksityiskeikalla olohuoneessani.

Vaelsimme siis eteenpäin, mikä oli mainio siirto. Death Hawks, aitoa, kaameaa, 70-lukulaista progressiivirockia. Juuri sitä, mitä lapsena inhosin, jossa biisit venyivät ja vanuivat sitä mukaa kun muusikoiden aivomassa liukeni LSD-höyryissä tunnistamattomaksi. Olin kuin aikamatkalla, nyt paljon vastaanottavaisempana kuin pikkulapsena, ja se oli hauskaa. Pidin siitä tavasta, jolla n. 40-kiloinen solisti eli unelmaansa Jim Morrisonina.

Sitten valuimme lähelle kuuntelemaan Vesalaa. Onhan hän sympaattinen ja mainio kirjottamaan sanoituksia, varmasti muutakin. Lavaesiintyminen oli kuitenkin hieman staattinen ja harkittu, ja lähdimme syömään silläkin uhalla, että missasimme vaikka ja mitä.

Palasimme katsomaan Have you ever seen the Jane Fonda aerobics video -bändiä. En muista musiikista mitään. Bändistä vain sen, että vaikka on hienoa, että tytötkin soittaa kitaraa, keikka olisi ollut parempi, jos artisti, kaunis nuori nainen, olisi tehnyt muutakin kuin laulanut ja soittanut hengen hädässä pää takakenossa ja kärsivän näköisenä. Minulle ei siis kelpaa mikään, ei naisten esineellistäminen eikä esineellistämättömyys.

Luulen, että Amorphiksen aikana join kylmää karpalolonkeroa, ja siirryimme viettämään iltaa muuanne. Olin onnellinen, huppelissa, ystävällinen, liian avoin, ja kun täysin mahdoton ihminen pyysi minua treffeille, tunsin niin syvää universaalia myötätuntoa kaikkia maailman sosiaalisesti rajoittuneita sinkkuja kohtaan, että lupasin lähteä. Nyt toivon, että hän ei muista asiaa. Se olisi monella tapaa kätevää. Ja ei, tämä ei ole niitä juttuja, joissa mahdoton tyyppi onkin juuri se oikea kun hänelle vain antaa tilaisuuden.

Muistan silti olleeni onnellinen.

Seuraavana päivänä oli hitusen kemiallisesti liikuttunut, tila, jossa aistit ovat terästyneet, mieli herkkä ja intuitiivinen vainoharhaan asti, tunteet leimahtelevia. Luova krapula.

Vaelsin yksin Koomalavan sivuovesta sisään, siitä, josta myös tuuli käy rannasta ihanan vilpoisena. Dave L. kääntyi katsomaan minua, siristi silmiään ja aloitti uuden biisin. Hyvänen aika sitä kitaransoittoa. Katselin auringossa leijailevia tomuhiukkasia, unohduin kuuntelemaan sointuja ja niiden väliin jäävää aikaa. Täysin maagista. Jos joskus voi sanoa, että mies rakastelee kitaraansa, niin tuossa. Saatoin itkeä vähän. Taputimme Daven uudestan lavalle, ja hän käveli, vanhan miehen askelin, varmisti nöyrästi n. 14-vuotiaalta äänimieheltä, ettei vie kenenkään muun esiintymisaikaa, ja soitti vielä pari biisiä. "Vaikka ei mua nyt niin kamalasti huvita. Oon ollu täällä pari kertaa ennenkin." Jäätävä karisma.

Sitten yksi mehevä, suuri, juuri oikeankypsä mustikanpullukka suoraan keskisavolaisen mättään päältä. Steven'n'Seagulls. Tuota on joskus yritetty kuvata minulle sanoin, mutta sanat eivät tee oikeutta tälle bändille. Olen nyt kai jotenkin sairaalla tavalla rakastunut Hiltuseen, renesanssi-ihmiseen ja toteemieläimeen.

Tämän jälkeen vaelsin päämäärättömänä, näin kai hieman Diabloa, JVG:tä, kiersin Anssi Kelan kaukaa. Yhytin uskollisen seuralaiseni, joimme pullon kuoharia ja jatkoimme pyhiinvaellustamme. Stamina, hieman Anastaciaa, jonka jälkeen osuimme Jinjerin keikalle. Kooma-lava on pieni, intiimi, sen keskustassa oli väkivaltainen mosh pit. Jinjer, tai tämännimisen bändin laulajassa oli jotain samanlaista sulokkuutta kuin edesmenneessä Aaliyahssa, mutta yhdistettynä Cornin energiaan ja rastoihin. Aivan mieletön yhdistelmä, nainen, joka on kaunis ja luonnollinen ja naisellinen mutta ei mitenkän tyrkytä seksikkyyttään, raivoaa ja karjuu ja komentaa edessään riehuvaa paidatonta nuorten miesten laumaa, ja he tottelevat, hyppivät, mossaavat, tönivät toisiaan, karjuvat takaisin. Kaikki tämä melko pienessä tilassa. Tunsin lumoutumista.

Musiikissa oli kai jotain melodisuutta, se pysyi kasassa. En erottanut biisejä toisistaan. Mietin, että jos minulla olisi hallinnassani korkea hissi, voisin laittaa sinne tuollaista hissimusiikiksi.

Tämän jälkeen Sonata Arctica ja Prodigy eivät enää tuntunut missään. Myös jalkani alkoivat olla tunnottomat.

Yritän toipua, tasoitella festaripöhötyksen, opetella taas nukkumaan, pestä pyykkiä ja laittaa ruokaa.

Jumaluudet rankaisevat minua välittömästi alkavalla flunssalla, huomaan.