Vihreän veran alla.

Välillä tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa, tai että en halua. Sitten taas tuntuu siltä, että kun oivallan jotain, se ei saa muotoa ellen kirjoita siitä, ja oivallukseni voi karata. Mielestäni pitää ottaa kipsivalu ennen kuin taas muutan muotoani.

Ajoin puolen Suomen halki ja takaisin. Tein kesäjuttuja. Juhannus ei ollut tänä vuonna niin taianomainen kuin joskus. Kokolla satoi sen verran, että löysin itseni pelaamasta lautapelejä sisältä puolenyön aikaan. Mietin, että nyt jos koskaan minun pitäisi olla tekemässä taikoja, mutten siltikään jaksanut niitä tehdä. Silloin joskus, kymmenen vuotta sitten kun olin sinkkuna Juhannuksen aikaan jaksoin kyllä.

Nukuin teltassa ja kuuntelin lintujen kakofoniaa. Niitä oli paljon, ja ne kaikki kujertavat ja sirkuttavat ja karjahtelevat koko yön. Uin järvessä, joka on kuin lapsivettä ja tuntuu iholla niin oikealta, ettei muuta haluaisikaan kuin vain lillua siinä hiekan ja ilman välissä.

Tunsin oloni vanhaksi. En sillä lailla "hui kamalaa, olen jo yli neljäkymmentä". Tuntui, että osaan olla paikoillani tässä hetkessä ilman, että rimpuilen jonkin ulkoisen tai sisäisen nuoruuden perään. Olen mitä olen, pesen perunoita enkä ole enää 23. Mietin, tuntuuko se siltä, että on antanut periksi, ja ehkä se vähän sitä onkin, mutta toisaalta, eikö saisi?

Näen itsestäni sirpaleisia heijastuksia ja oivaltelen.

Katsoin Kotikylän. Siinä pappi sanoi, että on menettänyt uskonsa, ja tajusin, että noin minullekin on käynyt. En enää usko siihen tapaan, jolla selitin maailman ja katsoin sitä. En ainakaan ihan samalla tavalla. Takaisin ei voi palata, ja se tuntuu vähän katkeralta. Sekin on jollain tapaa rimpuilun lopettamista. Ja silti ainakin haluan kuvitella, että uskon edelleen, jotain, vaikka vain pohjalla, ilman ajatuksia ja kuvia.

Sitten kuuntelin, miten Elina Knihtilä puhui naisten rooleista elokuvissa. Miten naiset ovat useimmiten tarinankerronnallisesti avustavissa rooleissa, kyselijä-ämmiä, joiden vuorosanat koostuvat miesten toiminnan kommentoinnista tai vievät tarinaa eteenpäin siten, että he kysyvät miehiltä mitä me nyt tehdään, ja miehet sitten kertovat. Siitäkin sirpaleesta heijastui ihan jotain muuta toiselta puolen todellisuutta. Siinä, missä luulen luopuvani nuoruuden illuusiosta, tai oikeasti luovunkin, olenkin riisunut pois vähän naisena olemista. En enää niin kovasti pyri olemaan nainen, vaan olen useammin vain ihminen. Ihmisenä minun ei ole niin elintärkeää olla nuori tai omistaa vyötärö, jotta vartaloni mittasuhteet morsettaisivat vastakkaiselle sukupuolelle geneettistä koodia hedelmällisyyden illuusiosta.

Kyllä minä edelleenkin olen nainen, ja minulla on jonkinlainen vyötärökin, ja olen kovin kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta. Mutta rinnalle on kasvamassa toinen ulottuvuus, toinen arvomaailma.

Tällä kaikella on varmaan ollut tilaa kasvaa vain, koska olen ollut yksin. Joskus tuntuu, että nämä uudet ajatukset ovat kuin jotain lahottavaa sienirihmastoa.

Söin liikaa ja nauroin ja tunsin taas oloni vähän kevytmielisemmäksi. Auton ratissa istuessaan, edessä olevien kilometrien vankina voi hyvin tehdä hurskaita lupauksia ja suunnitelmia ja mielikuvaharjoitella vatsalihasliikkeitä.

Jos olen liikaa yksin, mieleni on joskus turhan raskas. Toisaalta ihmisten seura väsyttää minua. Miksiköhän minulla oli taas olo, että sieluni on kasa jauhelihaa? En käyttäytynyt niin kuin olisin halunnut. Sitten ystävä soitti perääni, ja kaikki olikin ihan hyvin. On ok, etten aina jaksa käyttäytyä niin kuin haluaisin.

Muutama päivä kotona auttoi myös. Luutusin lattioita ja jynssäsin keittiötä tolulla. Se tekee sielulle hyvää. Ikkunoiden takana rakennustelineillä hääräävät rakennusmiehet, ja makuuhuoneeni säleverho on puutteellinen. Nukun silti aamulla pitkään, ja ajattelen, että työtänsähän he vain tekevät.

Naapurin remppamies tai ehkä tuleva naapuri on vähän eri juttu. Vaihdoimme taas muutaman sanan pihassa, jonka aikana hän tyynesti riisui hikisen, rakennuspölyn tahroittaman paitansa ja puki autonsa takapenkiltä tilalle puhtaan.

Kaunomieli sai opiskelupaikan yliopistoon. Onneksi tähän samaan kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin muuttaa pois kotoa, luulen. Viisi vuotta sitten se, että elämässä voisi käydä näinkin, ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Olen järkyttynyt, säteilevän onnellinen ja onneton.