Kastella jalat heinikossa.

Kirjoitan nykyään harvemmin. Se ei oikeastaan ole sattumaa, vaikka on tässä välillä ollut monen päivän taukoja, jolloin tällaiselle ei olisi ollut aikaa. Nyt odotan, että pyykkikone pyörähtää, ja saan nostaa narulle kuivumaan uuden mukavan tätimekkoni, ennen kuin pääsen nukkumaan univelkojani pois. Siis kirjoitan.

Luulen, että käytännön syiden sijaan kysymys on siitä, että olen kaivautunut vähän syvemmälle itseeni. Löytänyt kerroksia, joita en ole pitkään aikaan, tai ehkä koskaan nähnyt. Ne ovat aika henkilökohtaisia, tai ainakin vaativat ensin huolellista tarkastelua ihan yksin. Paradoksaalista on, että tämä kaivautuminen on tapahtunut osittain kirjoittamalla. Osittain myös muiden ihmisten kautta. Tai sitten suhteeni muihin on muuttunut siksi, että jotain minussa on muuttunut. No, jotain kuitenkin on muuttunut, ja se on vähän työlästä ja raskasta, mutta myös suorempaa ja voimakkaampaa.

Olen huomannut, että jotkin ongelmat, joita olen kantanut mukanani, eivät olekaan omiani. Ei minun kannettaviani. Tällaisia asioita on selvinnyt minulle siksi, että olen uskaltanut sanoa asioita ääneen oikeassa seurassa, ja kun kuulee asiat ääneen sanottuina, ja näkee, miten muiden mielet niihin reagoivat, osaa hahmottaa ne selvemmin. Tunnen itseni vähän tyhmäksi, kun ymmärrän, miksen ole osannut ratkaista noita asioita aiemmin. Eiväthän ne ole minun ratkaistavissani, koska ne eivät ole minun. On myös hassu tunne huomata, ettei olekaan yksin, vaan että minulla on oma lauma.

Tällä välin veljeni meni naimisiin. Hän oli hyvin onnellinen. Tuore, liikuttunut appiukko kuvaili minulle veljäni suurinpiirten sanoilla "periaatteen mies, suomalainen kunnon miehekäs mies, ei mikään hippihaihattelija". Toinen, nuorempi mieshenkilö kuvaili ensitapaamista hänen kanssaan sanoilla "ihan kuin kättelisi vanhempaa armeijan kapiaista". Tämän jälkeen veljeni piti hienon, tunteikkaan ja avoimen puheen, jonka päätteeksi sanoi "ja nyt luen itse kirjoittamani runon". Luulin, että hänet on vaihdettu tai huumattu tai jotenkin poispilattu, ja olin heti valmis syyttämään tuoretta aviovaimoa jostain kammottavasta rikoksesta. Sitten selvisi, että veljeni luki kyseisen runon sisälukuna itselleen, ei ääneen.

Diiva lauloi, ja minä katselin kirkon maalauksia ja keskityin kengänkärkeni pyörittämiseen etten itkisi.

Käytin julkisesti kotelomekkoa. Sellaista, jossa ei ole hihoja. Käsivarteni hulmusivat aina välillä, vaihtelevasta lämpötilasta riippuen, aivan vapaina, mutta mitään dramaattista ei tapahtunut. Taivas ei pudonnut niskaamme. Minulla oli vallan mukava olo. Jammailin lattialla vain hieman pirskahtelevaa siemanneena. En nähnyt itseäni mistään kokovartalopeilistä tai kiiltävästä pinnasta, joten sain vapauden kuvitella jotain aivan muuta kuin mitä todellisuudessa oli nähtävissä. Saatan kauhistua valokuvia myöhemmin.

Join viisitoista kuppia aamukahvia ulkona, kuuntelin lintujen mieletöntä kakofoniaa. Hankin aurinkoihottuman, joka laajeni psykosomaattiseksi nokkosrokoksi. Kävelin järvessä farkut jalassa. Kävelin huonosti solmituilla lenkkareilla tuoksuvassa, mutaisessa, soisessa, kivikkoisessa metsässä kilometriä, hankin kamalan kipeät pohkeet ja jostain ehkä muualta valtavan mustelman vasempaan sääreeni. Tai sitten joku puraisi siitä. Käytin silti sukkahousuja. Olin ottanut mukaan kaikki omistamani vaaleat sukkahousut (6 paria), kahdet jäivät käyttämättä. Ajoin autolla pitkään ja hartaasti. Kinastelin navigaattorin kanssa, ja väitän, että voitin. Söin ensimmäisen irtojäätelön.

On kivaa kirjoittaa tänne. Saatan siirtyä hetkeksi paljon kepeämpiin aiheisiin kuin psyykkinen hyvinvointinti ja minäkuvani muodostuminen. Tai sitten en osaa.