Näin unen. Siinä kerrottiin, että asioita tulee tipahtamaan käsiini välttämättömyyden pakosta, ja että kaikki ei välttämättä onnistu. Ja että elämässä tulee olemaan vähän enemmän vauhtia, ja että tarkkaavaisuus on hyvästä.
No senhän tiesin itsekin.
Nyt on ollutkin hieman vauhdikkaampaa. Vauhti ei ole pahasta. Olen viime vuosina oppinut joitakin asioita, ja hoen itselleni tämän tästä, että oppeja tulee myös hyödyntää käytännössä. Joskus onnistun tekemään niin, joskus en.
Kun naisilla on kiire, se on kätevää kanavoida laajamittaiseksi epidemiseksi pukeutumiskriisiksi. Kesken sirpaloituneen statuspalaverin aletaan selata puhelimesta asuyhdistelmäkuvia, järjestää äänestyksiä siitä, kuinka moni laittaa mekon, ja jakaa vinkkejä sukkahousujen ja arktisen ilmanalan yhdistämiseen.
Onneksi minua ei palele juuri missään säässä. Oloni on myös järkkymätön ja vakaa, koska olen jo tämän kevään aikana sovittanut kaikki pohjoisen Suomenpuoliskon mekot, jotka mahtuvat päälleni, päätynyt niistä ainoaan ajateltavissa olevaan vaihtoehtoon, ja voin nyt käyttää sitä aina tarvittaessa maailman tappiin tai saumojen ratkeamiseen asti.
Mekko on kotimainen. Yhdistän siihen aikuisten naisten korkokenkäni (tai siis ne ovat aivan omani, eivät minkään naiskommuunin yhteiskäytössä), joita kovasti epäröin ostaa viime pikkujouluihin. Ne eivät ole kotimaiset, mutta kestävät ja mukavat, ja minusta tuntuu, että tein ihan oikean päätöksen kun hankin ne. Asusteeksi Suomessa suunniteltu rannerengas (hopeista papuketjua ja vuorikristallia), peräti Oululaista muotoilua edustavat toteemikorvakorut ja halpisketjun neuletakin jonka tarvittaessa vaihdan illan mittaan toisen halpisketjun shaaliksi. Olen siis kattava lajitelma kestävää- ja kertakäyttökulutusta.
Pyrin pikkuhiljaa nostamaan kotimaisuusastettani, joten pidättäydyin nyt vaivoin uusien pukukorujen ostamisesta (vaikka se olisi hillinnyt paniikkireaktiotani) ja sijoitin nekin eurot kotimaiseen, nahkaiseen aikuisten naisten käsilaukkuun. Korun hinnalla maksoin vain murto-osan käsilaukusta siis, mutta minulla on nyt vihdoin, 43 vuoden kypsässä iässä asiallinen käsilaukku, jota Indiana Jones todennäköisesti ei käyttäisi.
Tuo on oikeastaan melkein salkku, mutta pidän siitä. Kerroin myyjälle, mistä pidän, ja hän esitteli meidät toisillemme. Katsoimme myös muita laukkuja, mutta epäröin, ja sanoin, etten halua laukkua, josta voisi pilkistää kaninkokoinen ruma asustekoira. Enkä halua liian pientä tai tyttömäistä laukkua. Myyjä ymmärsi. "Joo onhan tää tämmöinen pikkuhuoralaukku." Olin kerrankin sanaton.
Se tunne, kun on seisovassa vedessä, ilman mitään virtausta tai tuulta, on vaihtumassa ainakin hetkeksi. Tänään oli magneetteja, aseteltuina huolellisesti eri puolille elinpiiriäni siten, että kun kiire heilautti minut yhteen laitaan, valtakunnallinen tietokonehäiriö veti minut toiselle puolen kaupunkia, ja sieltä jouduin kolmannen magneetin vaikutuspiiriin, josta aiheutui jotain muuta. Päädyin paikkaan, jossa en yleensä koskaan käy, pakkaamaan ostoksiani vierekkäin ihmisen kanssa, jota olen kiinnostuneena tarkkaillut, mutten koskaan tavannut livenä. Näin, mistä hänessä pidän, ja mistä en. Nyt en tiedä, mitä tällä tiedolla tekisin. Yritin kovasti itse olla näkymätön. En tiedä, onnistuinko. Luulen, että onnistuin.
Tapahtui toinenkin asia, vähän käytännönläheisempi. Kuulat vain napsahtelivat ja palat loksahtelivat. Jos tällaisia asioita voi tapahtua, minua ei ole ehkä unohdettu tuuli-ajolle.
Kutsun tätä elämänhallinnaksi, paremman puutteessa.
Kotimaista pitäisi suosia, mutta aika vaikeaksi se on tehty, kun joka paikka pursuaa muuta. Voisin minäkin yrittää. Tuo magneettijuttu oli kiva.
VastaaPoistaKotimaisen pitää olla myös hyvää. Onneksi se usein on. Tuon laukun kanssa kävi niin, että ihastuin ensin laukkuun, ja valmistusmaa oli sitten iloinen yllätys. Jotenkin se meni ensin ihan ohi.
VastaaPoista