keskiviikko 3. syyskuuta 2014

En saa tätä tunnelmaa kuin vain aamuisin.

Olen kevään mittaan alkanut vartioimaan jälleen painoani ahkerasti. Käyn vaa’alla ja merkitsen lukeman joka aamu excel-taulukkoon. Tarkastelen sitten näitä lukemia selaamalla ruutuja eteen ja taakse, ja kyllä, ne pysyvät ruudukoissaan, yksikään ei ole vielä karannut. Olen siis oikein hyvä painonvartija. Jos himoitsen syödä munkin kermatäytteellä, syön sellaisen. Enimmäkseen olen kyllä himoinnut viime aikoina sieniä, voissa paistettuja sellaisia, joissa on ripaus mustapippuria ja savunmakuista sormisuolaa.

Tämä on toistaiseksi yksi toimivimmista kaikista niistä metodeista joita olen vuosien varrella kokeillut painonhallinnan saralla. Paino nimittäin hämmästyttävästi (joskin hitaasti) putoaa, vaikka en oikeastaan edes ehdi tehdä asialle mitään, todennäköisesti juuri siksi. Ehkä se on se kahvimaito, jonka jätin pois, maidossahan on laktoosia, joka on sokeria, joka on kaiken pahan alku ja juuri. Jos juon työpäivän aikana n. 14-18 kuppia kahvia, saan siis oikeastaan pienen määrän sokeria n. puolen tunnin välein. Tai useamminkin, koska kahviahan juodaan kulauksittain. Joskus myös ämpäreittäin. Olen kahvinjuontini osalta mallia “Wally”, eli teen kaiken kahvimuki toisessa kädessä, ja jos etäisyys minun ja kahvin välillä kasvaa liian suureksi, murisen.

Nyt sitten olen juonut vain kahvia, en sokeria, ja se on vaikuttanut kytevään makeannälkääni tukahduttavasti. En oikein tiedä miten suhtautua siihen, että painonpudotukseen voisi sittenkin olla olemassa ihan toimivia kikkoja. En oikein ole osannut suhtautua punttisaleiluunkaan tai salaatinsyöntiin, ne ovat jotenkin niin kliseitä. Kahvimaito on sentää vähän originellimpaa, mutta hieman heppoinen selitys sentään. Ehkä en vain ole kovin originelli.

On ollut vähän kiire koko syksyn, mutta ennakkokammostani huolimatta aamut ovat kuitenkin olleet kovin auvoisia. Lähdemme kaikki naiset samalla autollisella kouluihin ja töihin. Diiva herää puolitoista tuntia ennen lähtöhetkeä, minä tuntia ennen lähtöä, ja Kaunomieli puoli tuntia ennen lähtöä. Sopivan porrastettua, ja minusta on kovin mukavaa herätä siihen havaintoon, että joku muu on jo joutunut kömpimään sängystä ylös ennen minua. Vahingonilo on iloa aidoimmillaan. Pyörimme hyvinvarustellussa puolentoista neliön kokoisessa vessassamme täydessä harmoniassa; jos joku haluaa jotain vessan kaapista, toinen väistää, vaikka pesisi hampaitaan. Jos joku sylkäisee altaaseen, toinen väistää, vaikka laittaisi maskaraa. Jos kaksi laittaa maskaraa yhtä aikaa, kolmas siirtyy eteisen peilin ääreen. Jos joku haluaa pissiä, hän tekee sen toisessa vessassa, joka ei ole niin hyvinvarusteltu muuten. En lakkaa hämmästelemästä sitä, miten kolme simultaanimeikkaavaa naista pystyy tähän ilman, että kukaan hakkaa lukittua ovea, kiroilee, tai joutuu oikeastaan edes odottamaan vuoroaan.

Joka aamu kun istun autoon, Diiva poimii sylillisen omenoita evääkseen, ja kun hän rouskaisee niistä ensimmäistä, nenässäni tuoksuu samaan aikaan suolaliha tai kinkku. Kaunomieli syö eväsleipiä takapenkillä. Vien ensin Diivan kouluun; kuljetan hänet vaihtoehtoisesti joko lukioon A tai lukioon B, koska A:ssa on remontti, ja osa tunneista on siis B:ssä. Tämän jälkeen Kaunomielen vaihtoehtoisesti joko lukioon C tai lukioon D (en muista miksi), tai työpaikalleni, josta hän suoriutuu bussille minne liekään. En koskaan tiedä minne pitää mennä etukäteen, mutta tytöt kertovat. Tähän suuntaan homma toimii, mutta kotiinpäin tullessa olen usein vähän hukassa, koska eri variaatioita on melkolailla ääretön määrä, koska en oikeastaan tiedä koskaan varmuudella etukäteen, milloin satun lähtemään. Eivätkä muutkaan aina tiedä. Bussillakin pääsee kotiin, jos on nopea, ja ehtii siihen, ja jaksaa sitten istua autossa kolme kertaa pidempäään kuin henkilöautolla menisi.

Aamujen auvoisuuteen vaikuttaa kovasti myös se, että painoni on sopuisan laskusuhdanteinen. Minun on siis helppo löytää jotain toimivaa päällepantavaa jopa omasta vaatekaapistani, koska voin uskotella itselleni näyttäväni koko ajan entistä paremmalta ihan missä vain. Kuten skinny-farkuissa. Ostin sellaiset, Seppälän Great Girls mallistosta, pysyvät ylhäällä, ja ovat silti ihan oikeasti skinnyt, eivät legginssit, eivätkä epämääräisesti pönöttävät äitifarkut.

Aiemmat luottofarkkuni todistivat että joskus aurinko paistaa myös sinne, where the sun is not supposed to shine.

3 kommenttia:

  1. En lakkaa hämmästelemästi sitä, että ihmiset meikkaa vessassa. En oo ikinä tehnyt sitä. Joko päivänvalo eli ikkunan ääressä, tai päivänvalolamppu. Eihän siitä muuten edes näe, miltä naama näyttää muiden silmissä tuolla ulkona maailmassa.

    Onnee kilokamppailulle. Multa kans lähti kutisen kiloa pelkästään heinäkuussa, koska en jaksanut muuta kuin lojua. Jääkaapin ovi kävi lähinnä kylmäkalleja hakiessa.

    VastaaPoista
  2. Nyt kun sanoit, onhan se kummaa. Iltameikkiä tai muuta vahvempaa sotamaalausta sitten joskus ihmettelen varmuuden vuoksi myös luonnonvalossa, mikä ei kyllä aina kannattaisi.
    Kiitos, olen nyt kyllä vähän epäsuomalaisesti paukutellut tämän asian s uhteen henkseleitä, mutta kun siihen on tällä saralla sen verran harvoin tarvetta, niin en ole malttanut olla paukuttelemattakaan.

    VastaaPoista
  3. Aina pitää paukutella kun suinkin ehtii :-D

    VastaaPoista